Kun ajattelen niitä aikoja ja muistelen niitä tapauksia mitä silloin näin, pyrkii veri hyytymään suonissani ja kylmä väre tärisyttää ruumistani. Kruunu riensi apuun, ulkomailta tuli lahjoja ja yksityiset jakoivat leipäpalasta niin kauan kuin heillä oli jakamista, "mutta mitä se oli noin paljoille". Pian loppuivat kruunun varat, pian lakkasivat ulkomaalaisten almut, pian ehtyivät yksityisen varat, ja pian olimme tasaväkiset voimissa ja varallisuudessa. Viimeinen vuosi ei ollut antanut ravinnoksemme muuta kuin olkia ja nämät sekä peuran jäkälät tulivat nyt melkein ainoaksi ravinnoksemme. Pian alkoi horjuvia haamuja kulkea pitkin teitä talosta taloon, etsien, jos jossakin löytyisi vielä jotakin syötävää. Joka päivä tuli uusia tietoja uusista kuoleman tapauksista. Niistä, joiden oli eilen vielä nähty horjuen ja hoiperrellen tiellä kulkevan, oli aina joku johonkin kommeltunut ja siihen henkensä heittänyt tahi jonkun huoneen nurkkaan kuolla kytkähtänyt.
Hallitus ryhtyi voimakkaammin asiaan. Kunnille annettiin kova käsky, että niiden pitää laittaa köyhäin huoneet, joissa kuntien tulee köyhille antaa työtä ja ruokaa, ja hoitaa heidät kaikinpuolin hyvästi. Hallitus katsoi perään, että nämät määräykset kaikkialla kiireesti pantiin toimeen, ja valvoi jokapaikassa köyhäin huoneitten asioita. Tällä hyväätarkoittavalla laitoksella oli kuitenkin kaikenni toisenlaiset seuraukset kuin mitä oli toivottu. Sillä kaikki tämä viheliäisyys ja kurjuus yksiin paikkoihin koottuina, synnytti ankaran kulkutaudin, ja kuolon-enkeli rupesi noiden kokoon-ahdattujen joukosta niittämään monin kerroin runsaamman saaliin kuin koskaan ennen.
Aikomukseni ei olekaan ruveta kirjoittamaan yleistä historiaa kaikesta siitä, mitä maamme sai silloin kärsiä, mutta olkoon tämä mainittuna kertomuksen alustavana pohjana.
* * * * *
On eräs sunnuntaiaamu kevät-talvella 1868. Läänin kuvernööri on köyhäin huonetten tarkastusmatkallaan saapunut H——n kuntaan, jossa myös on köyhäin huone. Heti kun kuvernööri on päässyt kestikievarin pihalle, ohjaa hän askeleensa köyhäintaloa kohden, johtaja saa kiivaan käskyn, saapumaan heti kuvernöörin eteen, tekemään tiliä hallituksestaan; pian saapuukin hän pelokkaan näköisenä.
"No, kuinka täällä nyt asiat ovat?" kysyi kuvernööri.
"Huonosti, herra kuvernööri", sanoi johtaja, ja hänen äänensä värähteli.
"Mitä, ja niin paljon kuin tänne on annettu apua", sanoi kuvernööri tuimistuneen näköisenä.
"Muutama markkakymmeninen ja muutama kymmen jauholeivisköitä ei kauvaksi riitä, sillä hätä on niin yleinen, että kaikki ovat vailla", rohkeni johtaja sanoa.
"Onko paljon sairaita?"