Jo ijäisyyden aaltohin
On vuosi vierinyt,
Ja murheen on se muistohin
Kansamme piirtänyt:
Nyt moni meistä huokailee,
Kun sitä vielä muistelee.
Kun alkoi se, ei iloa
Meill' ollut ollenkaan,
Ei elämisen toivoa:
Kansamme kurja vaan
Huokaili näljän käsissä,
Kun puuttui meiltä syötävä.
Me saimme paljon apua,
Se puuttui kuitenkin.
Me pureksimme pettua
Ja olkee sekaisin;
Vaan kasvot meiltä kalpeni
Ja voimat vahvat viehkeni.
Ei moni meistä välttänyt
Tautia surkiaa,
Ei kuolo koskaan säästänyt
Nuortakaan kulkiaa;
Ei armahtanut ketään ei,
Vaan lapsiltakin äidin vei.
Niin, neito suri sulhoaan
Ja vanhin lastansa,
Ja poika kaipas kultoaan,
Mies puolisoansa:
Ja kuolon kellot yhtenään
Soitteli heidän lähtöään.
Vaan kului aika keväimeen
Ja Herra armon soi
Ja luonto meille aikaiseen
Ihanan kesän toi;
Nyt kansa virkos jällehen
Kuin tainnoksista perhonen.
Ja tuolla kynti peltoaan
Mies nuori horjuen,
Hän kalvas oli kasvoiltaan
Ja heikko voimanen;
Hän vakoon kaatui aurastaan,
Vaan nousi, lähti uudestaan.
Näin heikoin voimin työtänsä
Tää kansa toimitti
Ja siunauksen myötänsä
Herralta saavutti;
Nyt meill' on leipä makoisa,
Kun tuli vuosi viljava.
Ja tyytyväisnä toivoen
Tää kansa vakava,
Nyt Jumalaansa kiittäen
Alkaapi aikansa;
Ja taaskin häneen turvaten
Työtänsä tekee iloitsen.