Palaja omaan kotiisi, sillä siellä ei ole nyt enään ketään, jota sinun tarvitseisi ihmisten edessä hävetä. Jumala sen yksin tietää, kuinka paljon minä olen saanut sinun kovan ja tunnottoman sydämesi tähden kärsiä, mutta nyt se on jo suurimmaksi osaksi ohitse mennyt. Minä voin nyt jo jotakuinkin tyytyä onnettomaan kohtalooni, enkä kadu mitään hartaammin kuin sitä, kun annoin petollisten liehakoimisiesi vietellä puhtaan ja viattoman sydämeni. Kuitenkaan en toivota sinulle kostoa, enkä mitään pahaa, sen vaan soisin, että koettaisit vakaannuttaa kovin huikentelevaa ja häilyvää mielenlaatuasi. Muuta mitään en sinulta pyydä. Elä onnellisena!
Eeva.
Hän ei saanut mitään vastausta kirjeellensä, mutta sekö vai joku muu seikka lienee vaikuttanut sen, että Risto muutti kun muuttikin asumaan omaan kotiinsa. Olisipa luullut hänen nyt hyvinkin hyvän olla, sillä olihan hän täydellisesti voittanut mitä oli tarkoittanutkin, nimittäin: päässyt erilleen halveksitusta vaimostaan. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, sillä ikävä ja paha oli hänen olla. Hänen kaunis ja lempeä vaimonsa oli vaan aina hänen mielessänsä ja elämä tuntui hänestä sanomattoman autiolta ja tyhjältä. Unissaankin näki hän useinkin vaimonsa edessään, ja silloin näytti hän hänestä kärsivältä enkeliltä. Tämä tieto ja tunto teki hänen elämänsä sanomattoman ikäväksi ja synkäksi, ja tuo ennen niin iloinen mies painui yhä harvapuheisemmaksi, synkkämielisemmäksi ja närkkäämmäksi ja viimein tuli hän kaikilta kummailtavaksi jöröksi. Ei häntä huvittaneet vieraat, ei seurustelut muiden kanssa, eikä mitkään. Hän oli monta kertaa tunnustamaisillansa suurimman erehdyksensä, mutta häpeä ja ylpeys estivät häntä siitä.
Eeva oli tottunut hyväksi käsityön tekiäksi. Hänellä oli työtä yllin kyllin ja hän teki sitä halulla ja ahkerasti. Näin tavoin ansaitsi hän riittävän toimeentulon itsellensä ja lapsellensa, vieläpä sai vähän säästöönkin; näitä säästöjä aikoi hän panna talteen sillä varalla, että voisi pikku Antonia kouluttaa, kun se aika tulee. Hänellä oli sievä huone asuttavana, johon talo antoi vielä lämpymänkin, eivätkä Kaaralaiset koskaan suostuneet ottamaan niistä minkäänlaista vuokraa tahi maksua. Pikku Anton oli jo jalanjuokseva ketterä poika, ja oli kaikkein lemmikki ja suosikki, mutta kaikkein enimmän häntä toki äitinsä rakasti, uhraten elämänsä ja kaikki voimansa hänen hyväkseen.
Eräänä päivänä nähtiin se kumma, että Risto asteli Kaaralaa kohden. Eevan sydän tykytti kovasti ja hän kiirehti kamariinsa. Leena meni Ristoa vastaan ja ohjasi hänet suorastaan Eevan kamariin. Mielenliikutuksen tähden oli vieno puna noussut Eevan kasvoille ja semmoisena oli hän sangen miellyttävän näköinen. Pikku Anton telmi hyötyisänä ja verevänä lattialla, äännellen ehtimiseen kaikenlaisia lapsellisia sanoja.
Alakuloisena ja ujona astui Risto huoneesen. Hän luimisteli ja katseli sinne tänne, mutta hän ei ottanut katsoaksensa suorastaan vaimoansa silmiin.
"Tule tänne peremmäksi istumaan", kehoitti Eeva, kun näki miehensä neuvottomuuden.
"Kylläpähän tässä…" sanoi Risto, haapuroiden samassa likinnä olevaa tuolia, jonka hän veti aivan ovipieleen ja istuuntui siihen.
Seurasi tuskallisen pitkä äänettömyys.
"Eiköhän olisi parasta, että taasen yhtyisimme", sanoi Risto vihdoin.