Kaiken tuon ulkonaisen elämänsä tietäen ja tuntien perheensä sisällisenkin tilan, piti Kolkki itseänsä ja perhettänsä — ihmisinä. Usein hän tunsi sisällistä iloa ja rauhaa tykönänsä siitä, että hän ihmisenä, kansalaisena ja perheen isänä on täyttänyt kalliin kutsumuksensa. Hänen ilonsa tuli oikeen täydelliseksi silloin, kuin hän huomasi ison, terveen lapsilaumansa, sillä hän huomasi silloin, että Jumalakin häntä rakastaa, koska on uskonut hänelle niin paljon lapsia. Väliin kun joku suuttui Kolkille, soimasi hän häntä tavallisesti — ainakin takapuolella — velkakirjoilla, mutta Kolkki ei tuommoisista, mielestänsä tuhmista puheista, ollut millänsäkään, vaan antoi ne mennä toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos. Kaikki kunniakkaat ja tunnolliset ihmiset kunnioittivatkin Kolkkia kunnollisena ja tunnollisena kansalaisena ja perheen isänä ja tuo oli enempi Kolkin mielestä kuin tuhmien ihmisien parjaaminen ihan viattoman asian tähden. Lyhyen kuvauksemme täydentämiseksi ja lopulliseksi selitykseksi saatamme sanoa, että Kolkki oli uuden ajan, oli edistyspuolueen miehiä, sanan täydellisessä merkityksessä, ja siitä selvästä syystä oli hänen väkensä myös henkisissä riennoissa eteenpäin pyrkiviä.

Kirrilä oli suora vastakohta Kolkkilalle sekä ulkonaisissa, että sisällisissä suhteissa. Kirri oli isältään perinyt talon velattomana ja vieläpä valmiita rahojakin. Kirrilän isäntäväki oli niin kitsasta ja visua laatua, että siinä oli työ, tuska, jos he raskivat oikeen syödään. Emäntä oli niin saita ja visu, ett'ei hän raskinut sormeaan nuolasta, kun hän maito-astioitaan kuoriessa sormellaan pyyhki viimeisiä päällisen hituleita kermapönttöön, vaan hänellä oli leipä-siivuja aina varalla, joihin hän pyyhki sormensa, sitten hän pirosteli hienoa suolaa tuon voiteluksensa päälle ja antoi ne sitten lapsillensa voileivän nimellä.

Isäntä taas oli niin saita, ett'ei hän koskaan olisi raskinut maksaa työmiehille palkkaa, jonka he kyllä olivat kovalla työnteollansa ansainneet. Jokaisen työmiehen palkan maksun aikana oli Kirrillä riitaa ja kinaa työmiestensä kanssa, ja kun hän lopen ei pääsnyt puuhun eikä pitkään, vaan hänen täytyi kun täytyikin maksaa tavallinen maassa kulkeva palkka, vannoi hän tavallisesti silloin, ett'ei hän kuuna herran valkeana ota enään työhönsä noin korkean palkan ottajaa. Tuon valansa vannoi hän joka työmiehelle, jolle hän vaan palkkaa maksoi, mutta tuo vala ei kumminkaan pitänyt paikkaansa, siitä pienestä ja yksinkertaisesta syystä, kun hän kumminkin tarvitsi työmiestä usein. Vaikka hänellä oli rahoja lainoissa, oli hänellä kuitenkin niin huonot ja ketuset talouden kapineet ja muut työkalut, että hän näytti paremmin köyhältä kuin rikkaalta eläjältä; hän näytti varojensa keskellä kärsivän puutosta. Hän selaili melkeen joka päivä velkakirjojansa ja laski lukua päässään, kuinka paljon ne kasvua tuottivat, ja tuossa joka-aikaisessa työssään oli hän niin varttunut rahojen kasvun laskuun, ett'ei sitä laskumiestä ollut, joka olisi hänen saanut penninkään häpeään. Kun joku velallinen maksoi Kirrille velkaansa, oli hänellä jo kasvu pennin päälle tiedossa, ennenkun he kerkesivät kirjoitusmiehen luoksikaan. Erään kerran maksoi joku hänelle velkaansa ja kirjoitusmies laski ja sanoi, kuinka monen vuoden, kuukauden ja päivän vanha velkakirja oli. Kirri pyörähti heti laskumieheen päin ja kysyi hätäisesti: "entäs tämä päivä?" Asian selittäjänä oli vanha ja vakanen seurakunnan kanttori. Hän otti nuuskatousansa esille, otti siitä juhlallisesti hyppysellisen nuuskaa ja veti sen hyvin miettiväisen näköisenä nokkaansa. Sitten kääntyi hän Kirrin puoleen ja sanoi: "kuinka minä tämän päivän ottaisin lukuun, jota ei vielä ole elettykään?" Kirri kiepsahti heti velkamieheen päin ja kysäsi: "teinkö, mies, väärin, kun helpotin yhden päivän kasvun?" — Semmoinenhan se Kirri oli! Tuon vähäisen, käsiinsä kiertyneen mammonan vuoksi, katsoivat Kirrilän isäntäväki kaikki ne ihmiset ylön, joilla ei ollut rahoja lainassa, ja niitä, joilla oli vähänkään velkaa, eivät he pitäneet ihmisinäkään.

Heillä oli vaan kolme lasta, jotka kaikki olivat poikia. Sillä ajalla, jolta kertomuksemme alkaa, oli vanhin poika, Martti, jo sillä ijällä, että hän oli jo kerran nainut, mutta tuolla naimisella oli ollut kova onni, sillä hänen nuori vaimonsa oli kuollut jo toisena yhdessäolo-vuotena. Tuo Martti oli isälleen ja äidilleen täysi vastakohta. Hän oli jo pienestä pitäin opinhaluinen ja pienenä poikasena ollessaan käytti ja kärhensi hän niin kauvan isäänsä, että hänen täytyi ostaa pojalle lyijykynä. Mutta tuota rahallista tappiotaan ei Kirri tahtonut saada mielestänsä menemään moneen vuoteen! Hän paapotti ja nurisi myötänsä, kuinka se raha meni aivan hukkaan, jonka hän silloisessa tuhmuudessaan tuhlasi lyijykynän ostoon. Mutta Martti ei ollut tuosta millänsäkään, hän piti vaan saaliinsa, ja piirteli ja tähräsi vaan väli-aikoina, ja niin hän omin nokkinsa teki itsestänsä kirjoitusmiehen. Ei hän isommaksi ja vanhemmaksi tultuansakaan heittänyt opin haluaan, vaan hän hankki itsellensä hyödyllisiä kirjoja, luki ja tutki niitä. Usein sai Martti kuulla opin halunsa vuoksi tuhlarin ja laiskan nimeä sekä vanhemmiltansa, että nuoremmilta veljiltänsä, jotka kumpikin vielä olivat poikasia, sillä heidän ja Martin välillä olevat lapset olivat kuolleet; Esko oli toisen ja Hannu toisen nuoremman veljen nimi.

Kolkilla oli Aina niminen tytär, kaunis ja siveä tyttö, jota kylän nuoriso piti isossa arvossa, siveytensä ja kainoutensa tähden. Hän oli vasta viimeisinä vuosina kehkeentynyt, ikääskun äkki-arvaamatta, aikaiseksi ihmiseksi, sillä hän oli vasta kahdeksannellatoista ikävuodellansa. Kodin siveä elämä ja siellä oleva kirjasto olivat jo pienestä pitäen pitäneet puhtaana hänen sydämensä, ja vanhemmaksi tultuansa rupesi kristillissiveellinen kasvatus kehittämään hänen tarkkoja ja ymmärtäväisiä sielun-lahjojansa. Hänellä oli puhdas, selkeä, luja ja kaunis ääni ja hän oli oppinut paljon nuottien jälkeen laulamaan kansallislauluja; niitä lauloi Aina useinkin nuorison kanssa ollessa, heidän pyynnöstänsä ja heidän huviksensa.

Kirrilän Martti kävi usein Kolkkilassa, tyydyttämässä lukuhaluansa, talossa löytyvän kirjaston kirjoilla. Hän otti sieltä kirjoja kotiinsa luettavaksensa ja toisia hän toi, kun toisia vei; tavasta hän perehtyi tai oikeammin sanoen unohtui pyhinä, jälkeen puolen päivän koko illaksi Kolkkilaan, lukemaan kirjoja, niinkuin näytti. Mutta aikaa voittain havaittiin hänellä olevan muutakin syytä siellä viipymiseensä, sillä Ainan soreus, siveys ja kehittyneet sielun-lahjat alkoivat yhä tiheämmästi vetää tuota nuorta ja uljasta leskeä Kolkkilaan. Ja kun Martti oli nuori, vasta parinkymmenen vuoden vanha, tunnettu hyvän-tapaiseksi ja henkisen kehityksensä puolesta paljon etevämmäksi muita, niin rupesi hän voittamaan Ainassa myötätuntoisuutta. Tuota sydämen salaista lemmen kieltä ei kauvan puhuttukaan, ennenkun Martti kihlasi Ainan.

Ennenkun käymme päätapauksia katselemaan tässä kertomuksessa, on selveyden vuoksi tarpeellinen mainita; ett'ei Kirri ollut mikään tuhma mies luontaisen järkensä puolesta, vaan että hän oli tuiki valistumatoin, sillä hän ei ollut koskaan lukenut mitään maallista kirjallisuutta, eikä hengellistäkään sitte rippikoulun, ja sen takia oli hän jäänyt tuiki pimeäksi, niin ett'ei hän ollut oppinut kunnioittamaan ja arvossa pitämään muuta kuin rahaa ja rikkautta. Kumminkin oli hän ikääskun tietämättänsä oppinut viimeiseltä, Martin vuoksi, lukemaan kirjoitusta. Tuon pimeytensä ja valistumattomuutensa vuoksi oli Kirri perusajatukseton mies muiden kuin raha-asioiden suhteen, ja tavallisesti häilyi hän sinne tänne muissa asioissa, aina sen mukaan kuinka hän käsitti toisen tai toisen ajatukset ja puheet oikeoiksi jossakin asiassa.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Eräänä pyhä-iltana istui Kirri vaimonsa, Katrun, kanssa kahden kahtasiaan omassa tuvassaan. He eivät puhuneet hyvään aikaan mitään, sillä kummallakin näytti olevan jotain miettimistä. Vihdoin katkasi Kirri äänettömyyden ja alkoi puhua.

"Saisipa Marttikin jo ruveta toisen kerran katselemaan itsellensä vaimoa, sillä laillinen leski-aikansa on jo kaikki. Sinäkin jo alat käydä vanhaksi, jonka vuoksi tarvitseisit saada hartaasti apua taloudellisissa toimissasi. Mutta nyt meidän pitää katsoa Martin naimisen perään, ett'ei hän toisi taloon niin mitätöintä ihmistä kuin viime kerralla, köyhää ja kivuloista. — No, pian tuo toki kuoli ja niin pääsimme hänestä — Jumala anna syntini anteeksi, paitsi pahat sanani. Hyväthän he olivat keskenänsä, mutta ei talo sillä talona pysy, jos siihen tavasta tuodaan kivuloisia kerjäläisiä elätettäväksi, ja sentähden on meidän katsominen, ett'ei enään niin käy", puhui Kirri emännällensä.