"Kirjoita, rakas ystäväni, minulle jokukaan rivi lohdutukseksi näillä murheen ajoilla! — Tämä tuli niin suuressa kiireessä kirjoitetuksi, että saanetko hänestä selvääkään. Uskollinen Marttisi."
"Voi piru toki! ei Martti taidakaan naida Sussoa", sanoi Katru harmissaan, kun kuuli Martin kirjeen sisällön.
"Siltäpä se asia kuulustaa, mutta ei Martti Kolkin köyhää rottaakaan saa ikänänsä, sen takaan minä rahojeni kautta. Olen minä siksi mies, että sen voin estää. — Mutta palkitse sinä Katru Lillu hyvästi! Hän on sukkelasti asiamme ajanut", sanoi Kirri.
"Kyllä me Lillun kanssa niistä sovimme", sanoi Katru luottavasti.
"Kyllä me emännän kanssa niistä sovimme", kertoi Lillu ja jatkoi sitten: "Mutta tuo asia ei saa noin mennä, Lillu ei olisikaan sitte Lillu, hyvästi!"
Sen sanottua lähti hän.
"Voi hyvänen aika", päivitteli Kirri.
"Voi piru sentään!" tuskitteli Katru, sillä heiltä tuntui nyt olevan lopussa kaikki hyvät keinot ja hyvät toivot. He olivat uhranneet jo paljon sen asian eduksi, että Martti naisi Susson ja erkaneisi pois Ainasta; he luulivat onnistuneensa ja voittaneensa, mutta heidän toivonsa ja luulonsa korkeimmallansa ollessa luiskahti se pois heidän käsistänsä kuin elohopea ja siitä tuo heidän nykyinen neuvottomuutensa ja tuskansa.
Juuri kun he tuossa istuivat neuvottomina, synkkä- ja apeamielisinä, melkeenpä kukistettuina, tuli Rehkosen Pirko huoneesen.
"Enpä ole kaukaan aikaan käynyt teillä, mutta minkätähden te olette nyt niin murheellisen ja synkän näköisinä?" sanoi Pirko.