"Tämä on minun huoneeni, minä noudan vieraat miehet", sanoi Kirri, kömpien ylös lattialta.
"Ei se asia tarvitse vieraita miehiä; teidänhän nämät huoneet ovat, sen tiedän ilman todistuksittakin", sanoi Kolkki kiertelevästi.
"Ei vaan sinä sika käyt päälle minun omissa huoneissani", sanoi Kirri selitykseksi Kolkin ymmärtämättömyydelle.
"Olenhan sen ennenkin jo sanonut, että te olette tänään hajamielisenä. Enhän ole päällenne käynyt, olen vaan puollustanut itseäni teidän päälle-käymistänne vastaan; enkä minä ymmärrä sitä, että teillä olisi oikeus asetten kanssa käydä ihmisien päälle sillä oikeudella kun teillä on huoneet", sanoi Kolkki jäykästi.
"Ole niin viisas kuin olet, mutta minä olen vielä viisaampi; lapa vaan paikalla pois täältä", sanoi Kirri typerästi.
"Niinhän se on ihmisen kanssa tässä syntisessä maailmassa. Jota tuhmempi ja valistumattomampi hän on, sitä viisaammaksi hän itsensä luulee, eikä häpeä sitä ilmoittaa muillekin ihmisille! Se on kyllä surullinen asia, että se niin on, mutta niin se kumminkin on", sanoi Kolkki.
"Et minun poikaani saa", sanoi Kirri entisellä tavallansa, sillä häneltä oli oikeat sanat aivan lopussa.
"Ei teillä ole mitään muuta sanomista kuin vaan aina tuota yhtä ja samaa! Minä olen jo ennen vastannut saman lauseenne, ja lisäksi sanon vieläkin: kun asiat kerran ovat, niinkuin ne ovat, niin hän menee kuin sepän-eväs. Ja nyt minä lähden, en sen vuoksi kun olette minua käskeneet, vaan sentähden kun aikani on tullut. — Jos vaan mahdutte meillä käymään, niin en minä teitä tuolla lailla kohtele — hyvästi!" puhui Kolkki ja lähti pois.
"Käyköön teillä itse sarvipää hiisi, mutta me emme käy koskaan", sanoi
Kirri Kolkin mennessä.
"Voi sen tuhannen vietävää, kun kehtasi tulla tänne kauppaamaan kakaraansa!" sanoi Katru.