"Ei sinulla tarvitsekaan olla juuri paljon mitään, kun minä rupean asiaa ajamaan; kyllä asiat sujuvat", sanoi pastori.
"Pastori ei tahdo malttaa kuunnella minua ja minulla ei tahdo olla voimaa ja kykyä sanomaan totuutta. Minä olen kodistani pois ajettu hylkiö ja heittiö, hyljätty isältäni ja äidiltäni ja tehty heiltä perinnöttömäksi. Minulla ei ole enempää kuin taivaan linnulla, ei enempää kuin tässä näkyy", selitti Martti surumielin.
"Voi kovuutta, voi jumalattomuutta", sanoi pastori hämmästyneenä ja kauhistuneena.
"Mihin minä onnetoin nyt joudun? Minulla ei ole muuta edessäni kuin ennen-aikainen kuolema ja elämäni tähänkin asti on ollut vaan pelkkää surua, tuskaa ja ikävää; ei ole hauskat ajat nuorelle miehelle", sanoi Martti ja pyhiskeli salaa kyyneliä silmistänsä.
"Koska vanhempasi ovat olleet niin tunnottomia, niin tule meille olemaan! Minä pidän sinun niinkuin oman lapseni ja luulenpa sinun tulevan tyytyväiseksi tilaasi. Paljon on tosin itsellänikin lapsia, mutta tuossapa he ovat — Jumalan kiitos — menneet; kyllä meillä on vielä työtä ja ruokaa sinullekin antaa. Rohkaise mielesi ja ole mies, niin kyllä Jumala vielä sinua auttaa", sanoi ja lohdutteli Kolkki.
"Kiitoksia siitä tarjoamisestanne, mutta minä en saata enkä voi suostua siihen, ennenkuin saan tuomioni Ainan omasta suusta kuulla. Saatatko sinä vastaanottaa köyhän, kodittoman, semmoisen, jolla ei ole enempää kuin taivaan linnulla — isättömän, äidittömän?" sanoi Martti, kävellen Ainaa kohden.
"Minun Marttini, voi minun Marttini! Sinä et saa kuolla; minä tahdon sinun elämään. — Nythän tiedän, että olet minun, eikä kukaan voi meitä enään eroittaa. Nythän on hyvä, kun ei tarvitse mennä sinun kotiisi. — Mitä me rikkaudella teemme, sillä onhan meillä terveet ja vahvat jäsenet; tehdään työtä, kyllä me toimeen tulemme — voi mitä me raukat olemme saaneet kärsiä! Mutta nytpä ne ovatkin loppuneet — voi kuinka nyt on hyvä ja helppo olla", puheli Aina, koko puheensa ajan innokkaasti syleillen Marttia, ja sekä Martti että Aina itkivät ilosta tuona autuutensa hurmaavana hetkenä; kaikki syrjäiset olivat myös liikutetut.
Kun he olivat selvinneet tuon odottamattoman onnensa häikäisevistä tunteista, kääntyi Martti pastoriin päin ja sanoi: "Antakaa anteeksi, herra pastori ja isäntä, kun olemme unhottaneet säädyllisyyden rajat! Mutta kun sydän on löytänyt sydämen ja saanut sen vissisti omaksensa niin monen murheen ja vaivan perästä ja kun tämän ajallisen elämän onni tulee korkeimmallensa, niin tahtoo se vuotaa yli laidan."
"Pyydämme anteeksi!" sanoi Ainakin ujosti.
"Eipä tässä mitään anteeksi pyytämistä; liikoja ei ole tapahtunut. Niin se on: Jumala antaa pahan ilman perästä aurinkonsa paistaa. Nyt alan täydessä valossa ymmärtää mitä te, raukat, olette saaneet kärsiä", sanoi pastori, yhä vielä liikutettuna.