"Kas niin! Nythän asia käypi laatuun, käypipä niinkin — tiesinhän minä sen — no miks'ei kelpo miesten välillä — eikös ookin Kolkki? — annoinpa minä vaan kuitin, vaikka kirriläiset kielsivät — annoinpa niinkin", höpisi Markku, tukehtumaisillaan ilosta, kun hän tukkei saatuja rahojaan kukkaroonsa. Hän höröstyi tuosta ylimääräisestä saaliistansa niin, ett'ei joutanut hyvästiäkään sanomaan eikä kukkaroaan lakkariinsa panemaan, vaan niine hyvineen töytäsi hän huoneesta ulos; tiellä mennessäänkin piteli ja käänteli hän kädessään tuota tänään niin helposti paisunutta kukkaroaan!
"Kummallisia ihmisluonteita löytyy tässä syntisessä maailmassa! Ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään. Silloin kun luullaan olevansa vähänkin hyvän puolella, koetaan nilkoa ja nylkeä lähimmäistään, minkä vaan voidaan, ja vielä noin häpeemättömästi ja typerästi", ehätti pastori ketterästi tekemään johtopäätöksensä Markun mentyä.
"Niinhän se on tässä maailmassa, herra pastori! Totuus on nykyään harvinainen ilmiö maan päällä. Pimeys, tyhmyys ja häpeemättömyys ovat vallan päällä ja he ovat keskenänsä hyviä ystävyyksiä, jonka vuoksi ne tavataankin aina käsikädessä", sanoi Kolkki.
Sen jälkeen lähti pastori pois ja Martti jäi Kolkkilaan olemaan niinkuin talon mies.
KUUDES LUKU.
Vaikka Kirrilän vanhukset luulivat tehneensä jalon ja tuntonsa rauhoittavan työn, silloin kun he Martin ajoivat pois kotoa, niin ei tuo tunnon rauha, jonka he luulivat saavuttaneensa, kumminkaan kauvan pysynyt heidän tykönänsä, eikä tuo pois-ajamisen jalous voinut täyttää sitä tyhjää paikkaa, jonka tuo lyhyt ja pian pakeneva tunnon rauha oli jälkeensä jättänyt. Poikansa olivat he ajaneet pois, hän oli lähtenyt nöyränä, mutta murheellisena nöyränä. Kyynelsilmissä oli hän tylyt vanhempansa hyvästi jätellyt, eikä yhtään kiukun eikä koston sanaa oltu hänen suustaan kuultu. Aikaa oli kulunut Martin lähdöstä, eivätkä he olleet vielä minkäänlaista tietoa hänestä saaneet. Vieläpä heillä oli pelko, jos Martti ainakin pääsisi kuulutuksille Ainan kanssa, kun hän saa vapaasti toimia päinensä, heidän peräänkatsannottaan. Heidän mielissään rupesi nyt kummittelemaan olevia ja olemattomia vaaroja ja vahingoita Martille ja itselleen, ja melkeenpä he jo katuivat kun he ajoivat Martin pois. Oliko kumma jos heidän mielensä oli synkkä ja apea, asiain noin ollessa.
Eräänä päivänä istuivat Kirrilän vanhukset salissansa, vaipuneina noihin surullisiin ajatuksiinsa. Kaukaan aikaan ei kumpikaan heistä puhunut mitään, sillä kummallakin oli omat synkät ajatuksensa. Vihdoin katkasi Kirri äänettömyyden, sanoen:
"Kumma kun ei kaukaan aikaan ole kuulunut mitään Martista, eikä Kolkkilastakaan! Mikä lienee Rehkosella ja Lillulla, kun kumpikaan heistä ei ole kolmeen viikkoon käynyt meillä, vaikka minä heidät laitoin samana iltana, kun Martti lähti, tapaamaan häntä Kolkkilasta, johon luulin hänen menneen, taivuttamaan häntä vielä tyytymään meidän tuumiimme ja edelliseen tarjoukseen Sussolta, joka kävi heti Martin lähdettyä vielä asiasta kanssani tuumittelemassa. Lienevätkö Marttia Kolkkilassa tavanneetkaan, koska eivät ole täällä käyneet? Oikeen minua alkaa peljättää."
"Voi minun poikaani Marttia, mihin onnettomuuteen hänen piti joutua!" valitteli Katru.
"Etkö ole keneltäkään saanut kuulla, josko Martti ja Aina olisivat kuulutetut näinä viime pyhinä?" kysyi Kirri Katrulta.