Huutain hoilaten lähtivät pojat pois huoneesta.
Kauvan ei viipynyt, ennenkuin emäntä tuli toukosessa tomussa poikain kanssa takaisin.
"Eikö sen ryökäle … kyllä minä sinun … no uskaltaakin se… Vai otit sinä sen renki-Pekan terävän veitsen kalutaksesi ja tylsyttääksesi … voisitpa katkaistakin sen," säyhysi emäntä ja otti veitsen pois pojalta, tuppien samassa häntä niskaan jotenkin kovasti.
Sitten nousi hän penkille ja pisti veitsen niin korkealle seinänrakoon kuin ylettyi.
"Annahan sen veitsen vaan olla siinä … näenhän minä, jos sinä sitä siitä … senkin mokoma… Jos kosket, niin kyllä minä sinun…" sanoi emäntä säyhyten.
Hän sieppasi kainaloonsa kätkyen, jossa pikku Janne nukkui ja lähti poikineen ja kuormineen ulos huoneesta. Ovessa hän kääntyi vielä poikaan päin ja sanoi: "Muistakin kantaa puut huoneisin!" — Se olikin ollut alusta aikain pojan yhtenä työlaatuna.
Kun miehet olivat ulkotöissä ja piiatkin navetassa, jäi poika yksin huoneesen. Hän unehtui siihen miettimään tilaansa, eikä muistanutkaan mennä puita kantamaan. Hiljaisena istui hän siinä ja viljavat kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä.
Semmoisessa tilassa oli poika, kun emäntä tuli tovin ajan päästä huoneesen.
"Oletkos nyt puita kantanut…? Olisikin kumma, kun totteleisit. Sitäkös nyt siinä vesittelet, kun et saanut renki-Pekan puukkoa taittaa…? Pääsetkös siitä…", sanoi emäntä pojalle, tuuppien häntä niskasta.
Vesissä silmin lähti poika hitaasti kävellä telsimään ovea kohden. Hänen suurten ja pitkäin kenkärajainsa ylöspäin keulalle kääntyneet nokat keijahtelivat pojan astellessa säännöllisesti ylös- ja alaspäin, juuri kuin korkeakeulaiset sukset, joilla pyritään mäkijyrkännettä ylös. — Kuitenkin tulivat puut kannetuiksi ennen pimeän tultua.