"Isä niin tahtoi, kun nämät olin ominluvin ottanut," sanoi poika alakuloisesti.
"Ahaa! Sinulla on rehellinen isä ja hän tahtoisi, että sinustakin tulisi rehellinen… Kyllä isä oikeassa on," sanoi emäntä, sillä hän ei tahtonut isän hyvää tarkoitusta pojalle turhaksi tehdä, vaikka Juho tuntuikin hänen mielestään turhan tarkalta tässä asiassa.
"Isä käski nämät viedä samoille paikoille, mistä ne otinkin, mutta miten ne kaikki muistaisin," sanoi poika vesiä silmistään pyyhiskellen.
"No no — no no… Ei hätää, ei hätää. Koeta nyt viedä niitä paikoilleen niin tarkkaan kuin muistat ja joita et muista, viskaa ne johonkin…; ei se niin vaarallista ole," sanoi emäntä.
Poika väänsi pussin selkäänsä ja lähti. Myöhän illalla hän vasta palasi väsyneenä ja nolona. Emäntä tarjosi hänelle ruokaa, mutta poika ei syönyt monta palaa ja ainuttakaan sanaa sanomatta kytkähti hän hänelle tehtyyn vuoteesen maata. — Kova alakuloisuus näkyi hänet valloittaneen.
"Isä käski minun tuoda täältä kaupungista kirjan, todistukseksi, että minä olen kalut takaisin tuonut," sanoi poika aamulla ylösnoustuaan.
"Mitä joutavata."
"En tohdi muutoin kotiin mennä… Isä ei pidä sitä joutavana."
"Keneltä tuo kirjallinen todistus sitten pitäisi saada?" kysyi emäntä hämillään.
"Sitä en tiedä…; jos te antaisitte."