Ei Pekkakaan sillä muuta tehnyt kuin päreitä vaan kiskoi. Ja yhtä kykenemätön hän olikin muuta parempaa työtä tekemään kuin puukkonsakin muihin tehtäviin. Mutta vaikka niin oli, olisi se pojalle kuitenkin ollut suuresta arvosta, sillä olisihan sillä kumminkin jotakin saanut nakerretuksi puusta irti, synkän aikansa ratoksi, mutta sitäkään hyvää ei hänelle suotu.
Tästäpuoleen pidettiin oikein erin-omaista huolta siitä, ettei poika mitään muuta terä-asetta käsiinsä saanut kuin kirvesnyrhin, joka oli hänelle puiden pilkkomista varten uskottu. Poika oikein kadehti renki-Pekkaa, kun hän sai pitää puukkoa. Hän olisi niin mielellään tahtonut olla renki-Pekan veroinen, mutta poika ei tiennyt sitä, että Pekka oli käynyt samaa koulua kuin hänkin ja juuri sen vuoksi jäänyt noin tökeröksi.
Niin oli pojalla tukala aika, ettei ollut toimeen tulla. Kaikki häntä sättivät ja kiusasivat. Eivät kaikesti tyytyneet suullisiin parjauksiin ja halventamisiin, vaan yksi ja toinen kävi häntä nykimässä ja repimässä, kun hän vaan vähänkin rauhassa istui. Tyyneellä, mutta raskaalla mielellä koki poika kaikki kärsiä; eipä sekään ollut kaikesti hyvä, sillä silläkin häntä pilkattiin ja kiusattiin. Mutta yhä hartaammin mietti poika, että kun hänestä ei tule ihmistä.
Talossa oli Pirjo niminen piika. Hän oli jo useat vuodet palvellut talossa ja oli jo ikäpuoli ihminen. Nykyään palveli hän kyökkipiikana. Hän oli ainoa henkilö talossa, joka sääli poikaa. Aina kuin muut pilkkasivat ja kiusasivat häntä, koki Pirjo pitää hänen puoltaan; useinpa hän häväisikin, kun joku kävi kovin rajusti pojan kimppuun. Kun niin sopei ja sattui, toimitti hän pojalle jotakin ruoan lisäksikin, sillä mielipahalla näki hän, kuinka huonolla ruoalla emäntä häntä piti. Ensimältä ei hänkään piitannut pojasta hyvää eikä pahaa, mutta vähitellen rupesi pojan sortotila käymään hänen sääliksensä ja kuta enemmän aika kului, sitä enemmän tämä sääli kasvoi. Tavasta, kun Pirjo sai tilaa, puheli hän pojan kanssa ja koetti häntä rohkaista elämän kovalla tiellä.
Tämä Pirjon ystävyys lievensi paljon pojan katkeraa mieltä. Hän perehtyi niin Pirjoon, ettei hän olisi muualla ollut kuin hänen parissaan, mutta siitäkin sai hän emännältään nuhteita, ja sitäkin ainoaa ystävyyttä täytyi rajoittaa.
Talviset ajathan ne kumminkin menivät, mutta kesäisinä aikoina oli pahempi. Talvella eivät toisetkaan poikaset ja tyttöset olleet niin paljon ulkona kuin kesällä. Ja jos he joskus kävivätkin mäen laskussa, olipa istukkaallakin asiansa ulos puiden pilkkomisen ja kantamisen tähden. Ja vaikka heidän toimensa olivatkin niin erilaiset, ajoi heidän yhteinen vainoojansa, pakkanen, heidät kuitenkin yhteisesti huoneesen. Toisin oli laita kesäisinä aikoina. Silloin ei pakkanen pureskellut tassuja ja korvia; lempeä lämpö siveli vaan korvia ja koko olentoa, ja tuore elonvirta tuntui virtaavan koko elimistön lävitse. Se oli niin elähdyttävää ja virkistyttävää, ettei sieltä malttanut poissa olla ja kotikiireet tuntuivat silloin olevan kaukana.
Näihin yleisiin lasten riemuihin ei istukas saanut ottaa osaa niin paljon kuin talvisiin ulkona käymisiin. Hänen täytyi olla vaan aina pikku Jannea liikuttamassa, silloinkin kuin toiset pihan nurmella telmivät ja iloitsivat. Voi kuinka mielellään poikakin olisi mennyt heidän seuraansa ja heittänyt viheriäisellä nurmella heidän kanssaan kuperkeikkaa, huolimatta suurista ja rikkinäisistä ruojukenkä-rajoistaan ja pitkistä takin hihoistaan niin mitään. Mutta eipä se käynyt laatuun, sillä lakkaamatta piti hänen olla pikku Jannea liikuttamassa ja siihen oli annettu käskevä, uhkaava ja vaativa käsky, ja pitihän hänen totella, vaikkei hänestä kohtakaan ihmistä tullut.
Pitkältä tuntuivat pojasta päivät tuolla ummehtuneessa huoneessa. Hän veti kätkyen akkunan luo, istui penkille ja liikutti jalallaan kätkyttä, tirkistellen akkunasta ulos. Toiset iloitsivat ja leikkivät siellä luonnon uudistuksen helmassa, niinkuin lampaan vuonat, leikkien sitä ja tätä, ja kaikkien oli niin hyvä olla — parempi kuin ennen moneen aikaan — paljonkin parempi kuin ennen. Mutta pojalla tuvassa ei ollut parempi.
Pikku Jannea liikuttava jalka se välisti unehtui liikuttamattomaksi tätä kaikkea nähdessään. Tavasta vetäysi hänen suunsa nauruun, ja tuskinpa hän olisi muistanut tehtäväänsä ja ammattiansa ensinkään, ellei pikku Janne olisi kirkunallaan herättänyt poikaa unelmistaan. Silloin uneutti hän leikkivän joukon, kevään ihanuuden, oman nuoruutensa, lapsimaisuutensa ja elämänsä, kääntyen hoideltavaansa päin, koettaen siten tyydyttää häntä ja itseään. Hän koki hoitaa ja vaalia lasta, kuten parhaiten taisi, kokien kouhotella hänen kuumentunutta ja ummehtunutta makuusiaansa. Tavasta lapsi hänelle naurahtelikin, sillä mistäpä hän olisi tiennyt, että se oli vaan istukas, joka häntä näin huolellisesti hoiteli.
Huolellisemmasti entistänsä hoiteli nyt poika pikku Jannea, sillä olihan lapsen hyvä hänen oma hyvänsäkin. Sillä kuta tyyneempi lapsi oli, sitä enemmän oli pojalla tilaa katsella akkunasta toisten iloa nurmikentällä. Huolellisemmasti ja osaa-ottavammasti hoidettuna nukkui lapsi useammin kuin ennen. Silloin sai istukas tilaisuutta mennä porstuan ovelle katselemaan, kuinka toiset pihalla leikkivät ja telmivät. Usein hän kyllä heiltä kuuli, kuinka hänellä on pitkät röijyn hihat ja suuret kengät ja että hän on istukas, mutta mitä huoli poika kaikista niistä, sillä olihan hän semmoisiin tottunut kuin härkä sääskiin. Siinä oli kyllä, kun hän sai haukata raitista ilmaa ja katsella viheriäistä pihaa ja kaikki muut, yksin oman huonoutensakin, unhotti hän silloin. Sen etemmäksi ei poika uskaltanutkaan mennä, sillä olipa hänen korvin kuunneltava, josko lapsi heräisi, ja silmin katseltava toisien temmellystä ja kesän tuoksuvaa ihanuutta. Väliin oli lapsi niin lyhyt-uninen, ettei poika uskaltanutkaan mennä porstuan ovelle asti, vaan hänen täytyi tyytyä akkunasta katsomiseen. Niissä tapauksissa oli hän lyhimmätkin hetket polvillaan akkunan alla penkillä, katsella tirkistellen silmiään räpäyttämättä ulos, huolimatta yhtään mitään siitä, jos ei pihalla ollutkaan toisia telmäämässä. Siinä akkunan alla, aivan multahirren vieressä, lekotti hyötyisiä voikkokukkia ja niissähän oli pojalle kyllin ihailemista. Nuot voikukat palkitsivat kaiken tyhjyyden ja poika olisi niin mielellään kurottanut kätensä pitkistä takkinsa hihoista ja ottanut ne omaksensa, mutta eihän hän voinut, sillä olihan likaantuneita, savustuneita ja rikkinäisiä akkunanruutu-repaleita edessä, joita hän ei suinkaan uskaltanut särkeä vähäpätöisen asiansa vuoksi. Niissä tiloissa tyytyi poika katselemiseen ja Jannen lyhyt-aikaisiin hoitelemisiin.