"Pianhan tuota."
"Eikö saanut sielläkään työtä?"
"Kyllä kaiketi, mutta…"
Siihen jäi keskustelu hyväksi aikaa.
Pitkän ajan päästä rupesi Juho hitaasti kaivamaan poveansa. Vihdoin sai hän näkösälle liivin povitaskun, joka oli äimällä ja nuoralla ommeltu kiinni. Tätä rupesi hän varovasti ratkomaan auki. Sen tehtyään veti hän taskusta esille kokoon käärityn likaisen rievun, joka oli vielä langalla kiinni solmieltu. Sitä hän nyt rupesi auki kehittelemään ja kun se oli vihdoin tapahtunut, otti hän sieltä muutamia setelirahoja ja ojensi ne vaimollensa.
"Tuossa on vähän rahaa, että saat itsellesi ja lapsille ruokaa," sanoi hän sitten.
Vaimo oikein säikähti. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Juho olisi sillä ajalla mitään saanut kokoon.
Vapisevin käsin rupesi hän rahoja levittelemään ja ihmeekseen huomasi hän niitä olevan kolmekymmentä markkaa. Tämän summan oli Juho ennen kiinnipanoansa kerinnyt ansaita ja isäntä, jolle hän kuokki, oli rehellisesti maksanut joka pennin, mitä hän oli ansainnut, vaikka hänellä olisi ollut hyvä tila juonitella Juhon äkkinäisen kiinnipanon vuoksi.
Vaimon mielestä se oli paljon, odottamattoman paljon. Kaukaan aikaan ei oltu niin rikkaita oltu; hätäkö nyt elää ja olla. Vaimon huolet poistuivat kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen ja lapsetkin tulivat iloisiksi kuin käki metsässä; oliko kumma, sillä olivathan he kuulleet saavansa ruokaa.
Heti meni vaimo talosta ruokavärkkiä ostamaan. Pian palasi hän sieltä; pari kappaa perunoita ja muutaman naulan muikkuja toi hän tullessaan.