Emäntä laski kehdon lapsineen lattialle pöytälavitsan eteen. Poika istui lavitsalle, tarttui kehdon korvuksiin ja alkoi liikuttaa. Tätä teki hän lakkaamatta, huolimatta siitä, nukkuiko tai valvoi, nauroiko vai itki lapsi. Myötäänsä se vaan kehto liekkui, sillä jos ei käsi aina ollut kehdon korvassa, oli suurikenkäinen pieni jalka kuitenkin kehdon jalaksella.
Liikutettava lapsi oli toisella vuodella oleva poika. Hän oli tuon liikuttamistaidon monet mutkat oppinut tuntemaan jo jotenkin tarkoin. Milloin tahtoi hän rajumpaa, kulloin hiljaisempaa liikutusta; olipa aikoja, jolloin ei hän tyytynyt kumpaankaan, huutaa rämisti vaan ja nakkeli itseään kehdon liikkumisen mukaan puolelta toiselle, niin että luuli hänet ylenkuppuraisiaan lentävän kehdosta tuotakin tuokemmaksi.
Välisti tuskaantui lapsi monestakin syystä. Milloin kasteli hän siansa ja tuli sen vuoksi tyytymättömäksi, kulloin hänellä oli jano tai nälkä ja tuskaantuipa hän tavasta alin-omaiseen liikutukseenkin. Oli miten oli, mutta kaikista näistä vastahakoisuuksista sai istukas nuhteita ja toria, vaikkei äitikään, viimein hätään tultuansa, voinut kaikesti lasta tyydyttää muutoin kuin puutetten poistamalla.
Huonot arvolauseet sai poika emännältä ensimäisen päivän työstä.
Kun ilta taasen tuli ja miehet metsästä kotiin tulivat, täytyi pojan todellakin ruveta pihti-Mikon virkaa toimittamaan. Vaikka se oli niin yksinkertainen tehtävä, ei se ollut kuitenkaan pojalle niin helppoa kuin outo luulisi. Päreet olivat tavasta tuoreita, niin etteivät ne ottaneet oikein palaakseen, vieläpä ne olivat hyvän päälle kierojakin ja sentähden pyrki tuli aina ylilaitaan ja uhkasi sammua. Pitkät röijyn hihatkin tekivät vastusta, sillä vaikka ne olivatkin käärityt niin ylös, että pikku käsi niistä pilkisteli esille, tahtoi tuo kurikkamoinen käärös kuitenkin valua liian alas ja peittää pienen, pärettä pitävän käden. — Ei ollut hyvä mitenkään. Välisti oli karsi pitkä ja valo huono. Tavasta oli valkea liian kaukana tai liian likellä tehtävästä työstä. Kaikista virheistä ja puutoksista sai poika solvaisevia ja sättiviä sanoja. Ja vaikka hän koki kaikkensa tehdä, parantuaksensa ammatissaan, tuli kuitenkin joskus yhtä ja toista rötöstä.
Pahinta oli se, että poika olisi niin hartaalla halulla tahtonut katsoa, kuinka mikin työ tehdään. Hänen olisi haluttanut tulla tietämään, kuinka reen pajun kaula tehdään, miten astia uurretaan ja muuta semmoista. Mutta kun hän näitä parhaaltansa mietti ja aprikoitsi, sammuikin valkea ja hän sai tavallisesti tuosta huolimattomuudesta oikein tuntuvia muistutuksia.
Niin. Sittenkuin päivä tuli ja valkean-näyttö loppui, ja kun miehet olivat metsään menneet, alkoi pojalla taasen toinen leikki kurikka-hihoineen ja suurine kenkineen. Emäntä kantoi, näette, taasenkin kätkyeineen päivineen nuorimman tuutulapsensa uuden istukkaan hoteisiin. — Molemmat sekä liikutettava että liikuttaja tutustuivat yhä enemmän toisiinsa. Kun lapsi näki, että tuo ankara liikuttaja on taasenkin hänen kehtonsa ääressä, rupesi hän jo varaselta juonikkaaksi. Kun uusi istukas koetti häntä liikuttaa ja tyynnyttää, palkkelehti sikiö vaan liikutuksen tahdin mukaan laidalta toiselle. Tavasta kävikin niin, että poika pudota moksahti kehdon laidan ylitse suin päin lattialle. Siinä se sitten huusi, että kieli suussa tärisi. Tavallisesti emäntä riensi hätään, kun kuuli huudon, ja auta armias, minkä löylyn uusi istukas silloin sai, vaikkei hänessä ollut syytä vähääkään.
Kun pikku Janne — se oli pojan nimi — jolloinkin nukkui, istui poika uunin pankolle suurine kenkineen ja pitkähihaisille röijyilleen. Silloin poika otti kirjan käteensä ja lueskeli sitä. Siinä oli niin kummallisia asioita, joita kaikkia ei hänen pikku ymmärryksensä käsittänyt. "Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä", sanottiin kirjassa, "mutta rakastiko se häntäkin — koska hänen on niin paha olla ja koska ihmiset ovat niin pahoja ja katsovat häntä ylön?" mietti poika. Olisivat ne hetket kuitenkin hänelle olleet oikein nautinto- ja hupa-hetkiä, jos hän olisi siinä yksinäisyydessään saanut miettiä. Olisihan ollut niin hyvä kirjasta katsella, minkä kaltainen se Jumala oikeastaan on, josta hänellä oli niin hämärä käsitys ja rakastaako se häntäkin, vaikka hän on niin pieni ja kurja. Mutta sitäkään ei hän saanut rauhassa tehdä. Talon pojat ne silloin olivat aina hänen kimpussaan, tehden kaikenlaista kiusaa pankolla istuvalle ja kirjaa katselevalle uudelle istukkaalle. Milloin he nykkivät kirjaa hänen käsistänsä, kulloin hänen isoista kengistään ja isosta röijystään. Tavasta nakkelivat he tuota heidän mielestään itseään niin paljon halvempaa poikaa puunpalasilla, kenkärajolla ja millä milloinkin, joita sattuivat käsiinsä saamaan. Jos sitten poika sattui jolloinkin torjumaan heidän ilkeyksiään, tästäkös nämät huutain ja hoilaten menivät äitillensä kantelemaan, kuinka istukas-poika oli räähkä ja häijy, ja pieksi heitä. Tavallisesti tuli äiti paikalla poikiensa puolesta kostamaan ja silloin sai poika semmoisen tukkapöllyn, että kyllä kait olisi luullut muistavan vasta olla koskematta parempiinsa, vaikkapa he vielä vääryyttäkin tekisivät. Pojat olivat tavallisesti äitinsä mukana, hekumoimassa, kun halpaa istukasta äiti rangaisi.
Nämät luku-hetket olivat kuitenkin kaikkine kiusauksineen ja vastuksineen kaikkian parhaampia pojan nykyisessä elämässä. Eihän aina tullut riitaa ja kinastusta talon poikien kanssa, ja silloin hän sai lueskella ja mietiskellä tilaansa. Ja vaikkapa asia oli pahimmillaankin, oli siinä kuitenkin jotakin vaihettelevaisuutta tuon yksitoikkoisen liikuttamisen sekä valkean näyttämisen suhteen. Sen tähden koettikin poika saada pikku Jannen nukkumaan kertakaan päivässä, mutta se ei kaikesti onnistunut. Sillä kun lasta alinomaa liikuteltiin, heräsi hän melkein aina, kun poika lakkasi liikuttamasta, vaikka näytti nukkuvan sikeintä unta. Kuitenkin onnistui se joskus ja silloin helpotti pojan henkeä.
Semmoista oli pojan elämä. Jos ken häntä milloinkin löylyytti tahi sätti, oli hänen viimeinen sanansa tavallisesti: "Ei tuosta tule ihmistä pahastakaan." Tämä alin-omainen arvostelu sointui pojan korvissa niin kummalliselta ja masentavalta. Hän rupesi vähitellen älyämään, mikä väli kuitenkin hänellä ja muilla ihmisillä oli. Hän vertaili itseään talon saman-ikäisiin poikiin ja suuren eron huomasi hän olevan itsensä ja heidän välillä. Heillä oli hyvät, ehyet ja parhaan kokoiset vaatteet, eikä tuommoiset pitkähihaiset aikamiehen röijykulut. Kengätkin olivat parhaan kokoiset ja niin mukavan näköiset, oikein varsisaappaat; olivatpa ne toista kuin hänen suuret ruojukenkä-rajansa. Saivat maata pehmeillä ja lämpymillä vuoteilla, ja syödä isänsä ja äitinsä kanssa kamarissa. Hänelle tuotiin vaan jotakin ruoan jäännöstä pankolle ja yönsä sai hän viettää mihin loukkoon milloinkin pääsi pitkäksensä käyrähtämään. — Eikäpä heidän tarvinnut pikku Janneakaan liikuttaa, eikä valkeaa näyttää, saivat olla miten haluttivat… Heitä ei haivallettu, pölyytetty eikä toruttu koskaan…; saivat tehdä pahaakin, eikä sittenkään… Jokainen heitä vaan kilvan palveli, hyvitteli ja mielitteli, eikä kukaan ainuttakaan kertaa sanonut, ettei heistä ihmistä tule.