"Senhän minä tiesinkin, kun vaan oikein koettaa", sanoi Kalle tyytyväisenä ja hänen vihansa lauhtui siihen paikkaan.
Semmoista menoa elettiin eteenpäin. Niin pian kuin Kalle kykeni jotakin tekemään, tuli hän meille ansaitsemaan leipäänsä. Hän ei ollut mikään äksy eikä pahantapainen, päin vastoin oli hän nöyrä ja tottelevainen ja teki mielihyvällä ja ahkerasti niitä askareita, joita hänen tehtäväkseen määrättiin. Jo aikaisin huomattiin hänessä hyvää aistia ja työkykyä.
Kun olimme Kallen kanssa melkein päivän päälle samanikäiset, jouduimme yhtäaikaa rippikouluunkin. Hyvälukuisia kun olimme, pääsimme kumpikin loistavasti läpi, ja tämä korotti suuresti omanarvontuntoamme. Kalle oli yhä edelleenkin meillä ja hänestä varttui mitä kunnollisin, saattavin ja rotevin työmies, sekä isoissa että käsitöissä. Hänelle maksettiin meillä korkeampia palkkoja kuin mitä paikkakunnalla oli kuultu.
Eräänä kertana sai hän päähänsä sen aatteen että hän lähtee kauvas erääsen ulkopitäjääsen, jossa hän oli kuullut rengeillä olevan paljon isommat palkat kuin kotipuolessa. Isä koetti tarjota hänelle niin isoa palkkaa kuin suinkin julkesi, mutta mikään ei auttanut, sillä kun hän kerran oli sen aatteen päähänsä saanut, ei hän voinut siitä perääntyä. Minä koetin myös kaikkeni panna estääkseni häntä lähtemästä. Vetosin pitkälliseen ystävyyteemme ja yhteisiin perintöihimme, mutta kaikki turhaan.
Kun muuttoaika tuli, kääri Kalle tavaransa kokoon ja niin hän lähti.
Tuo paikkakunta oli niin kaukana ja sivulla yleisestä kulkureitistä, etten Kallesta kuullut viiteentoista vuoteen yhtään mitään. Hän ei kirjoittanut ainuttakaan riviä minulle, enkä minä hänelle. Vähitellen haihtui Kalle mielestäni, niin etten häntä monasti muistanutkaan; joskus vaan juolahti mieleeni: missähän oloissa siellä Kallekin lienee?
Minäkin olin sillävälin joutunut uusiin oloihin: olin mennyt naimisiin.
II.
Suuresti hämmästyin eräänä aamuna huoneestani ulos mennessä. Oli niin varhainen, ettei vielä ketään talonväestä ollut ylhäällä. Kun oli kesäinen aika ja kiireiset työt tehtävänä, olin menossa väkeä herättämään. Astuessani porstuasta portaille, oli Kalle siinä istumassa, pää käsiin nojattuna. Kun hän kuuli askelia takanansa, kääntyi hän katsomaan ja huomattuaan minut laskeutui yhtäkaikkisena samaan asemaansa. Hämmästyin suuresti hänet nähtyäni. Hän oli niin laihtunut, surkastunut ja vanhennut, etten ollut häntä tunteakaan. Menin häntä tervehtimään, sanoen samassa hänelle "hyvän huomenen." Välinpitämättömästi, melkeinpä kylmäntylysti ojensi hän minulle kätensä.
"Odota nyt, veli hopea hiukkasen; minä käyn väkeä herättelemässä, menemme sitten minun kamariini", sanoin hänelle.