Toisaalta kielittiin Matille kuinka Maija ilkkuu häntä takapuolella ja kuinka Matti voikaan semmoinen houkkio olla, että luulee Maijan hänestä jotakin pitävän. — Ei sinne päinkään; on niitä parempiakin vieraita niin vähille makkaroille — — tuommoinen maankulkija resu — — kaikkiakin häntä.
Tarkoitus oli voitettu. Jos tuommoiset toimet olivat saaneet tytön surun äärimmilleen, niin Matin sydän se vasta runneltui. "Voi minun armaani, kuinka saatoitkaan tuommoista tehdä. Koko sydämeni lämmöllä ja rakkaudella olen sinua rakastanut ja luottanut sinun ulkokullaiseen vastarakkauteesi ja nyt saan sinusta tuommoista kuulla ja kuitenkaan en voi sinutta elää", päivitteli Matti yksinäisyydessään surunsa valtaamana.
Jos Matilla ennen oli tukalat ajat olleet, niin nyt ne vasta tukaliksi tulivat. Hän luuli saavuttaneensa sen päämäärän, joka oli hänen pyhin pyrintönsä, ja nyt se raukesi yhdellä iskulla olemattomiin.
Hän kävi niin synkkämieliseksi, että hän käveli synkkänä kuin unissaan, ei kuullut ei nähnyt mitään ja tuskin huomasi vastata jos joku häneltä jotakin kysyi. Häntä ei huvittanut mikään, olipa huvitukset sitten mitä laatua vielä olivatkin; niin raskas oli hänen mielensä.
Hänen ympäristönsä huomasi heti minkälainen mielenmuutos Mattiin oli tullut. Salaisesti iloitsivat he ja hykertelivät käsiään, kun heidän kavala juonensa oli niin hyvin onnistunut. Tämä heidän mielityönsä johtui siitä, että he niin myrkyllisesti kadehtivat Matin onnea. Moni heistä oli jo ennen tytölle tehnyt tarjouksensa, mutta eivät ne tyydyttäneet tytön sydämen tunteita ja niin hän hyljäsi kaikki nuot kosijansa. Mutta vaikka he olivatkin niin katalasti juonensa solminneet, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut mitään kannetta tuoda tytön siveellisyyttä vastaan.
Kaikin tavoin koettivat nyt rakastavaiset karttaa toisiansa, sillä he häpesivät toinen toistansa. Jos jompikumpi heistä arveli toisen tai toisen olevan siellä tai täällä nuorten leikki- ja kisapaikoissa, vältti hän sinne menoa, ett'ei vaan sattumaltakaan kohtaisi tuota petollisen sydämen kantajaa. Tämän johdosta kävi melkein aina niin, ett'ei heitä kumpaakaan näkynyt nuorison leikeissä; yksinään he vaan kotonaan kantoivat sydäntensä raskasta taakkaa.
Tämmöisissä oloissa kului aika syyspuoleen kesää.
Eräänä pyhäiltana ei Matti saanut aikaansa mitenkään kulumaan. Hän lähti kävelemään kirkonkylään, saadakseen siellä edes jotakin vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämäänsä. Siellä hän ullankanteelta katseli nuorison riehakasta elämää. He olivat iloisia kuin perhoset ja räjähtivät tavasta iloiseen nauruun, mutta Matista oli varsin kummallista mikä tässä maailmassa mahtoi olla sen arvoista, että se voisi naurattaa.
Maijaa ei siellä näkynyt.
Useaan kertaan pyydettiin Mattiakin ottamaan osaa nuorten leikkiin, mutta Matin ei haluttanut niihin yhtyä.