Tämän noin hyvillä tiluksilla ja kauniilla näköalalla lahjoitetun talon nimi on Niemimäkelä, joka löytyy erään pitäjään Peltolan kylässä.
Luulisi kai asukasten puheena olevassa talossa olevan varakkaita, mutta niin ei kumminkaan ollut, niinkuin jo osaksi edellisestä tiedämme. Kokemus on kaikkina aikoina todistanut sen tosiasian, että tuotteliaalla tilalla ovat asukkaat useinkin köyhtyneet ja hävinneet, sillä maan hyvät tulot ovat polvi polvelta veltostuttaneet asukkaat ja vierauttaneet heidät pois maanviljelijöille niin tarpeellisesta ja välttämättömästä työn teosta. Ja usein on myöskin käynyt niin, että ihmiset karuilla maatiloilla ovat hyötyneet, sillä ne eivät ole asukastensa sallineet pitkään ristissä-käsin loikoa, jos mieli siinä elää ja toimeen tulla, ja niin on uutteruus pysynyt voimassa polvi polvelta.
Niemimäkelän väki oli juuri tuota hyvän tilan veltostuttamaa väkeä, jonka ohessa heidän toimeliaisuutensakin oli veltostunut; sentähden vaipuivat he vaipumistaan velkakuormansa raskaan painon alle. Kauvan he kokivat kippuroida ja ponnistella yhä paisuvaa velkaantumistaan vastaan, että edes olisivat pysyneet isäinsä maalla; sillä ei toki mikään ole talonpojalle raskaampaa eikä katkerampaa kuin luopuminen pois rakkaalta maatilaltansa, jossa isän isät ovat niin monta polvea asuneet, jossa joka salo ja niemi on niin tuttu, jossa joka puu, joka kivi ja kanto niin elävästi muistuttaa lapsuuden leikeistä, nuoruuden iloista, miehuuden vaivoista, ponnistuksista ja kärsimisistä, myötä- ja vastoinkäymisistä. — Oi, kuinka monen kansalaisemme on kumminkin täytynyt tuo karvas pala niellä ja jättää ne penkereet, jotka maailmassa olivat hänelle rakkaimmat!
Mikäpä siinä oli Niemimäkeläisilläkään neuvona, sillä he olivat jo kauvan kokeneet lainoilla velkojansa maksaa; mutta se keino ei lyhentänyt heidän velkojansa, vaan päin vastoin enensi niitä ja viimein tuli pää vetävälle. Tosin he koettivat pahaa poistaa raatamalla joskus satunnaisia isoja uudisviljelyksiä, mutta ne yritykset menivät päin mäntyyn, sillä työ ei tullut koskaan toimella tehdyksi, ja lisäksi tuli vielä se seikka, että silloin kun uudisviljelyksiä oli enin kylvössä, tuli aina halla ja korjasi yhdellä iskulla kaikki pois, ja summittaisin tehdyt isot ennakkolaskut tuloista siten aina menivät — poroon. Siis nekin yritykset paremmin edistivät kuin estivät häviötä.
Jospa he olisivat työnsä tehneet alusta alkaen, joka paikassa ja joka aika, kunnollisesti, jospa he eivät olisi summittaisin ryhtyneet satunnaisiin, isoihin, yli varainsa meneviin uusiin viljelyksiin; jospa he olisivat tehneet työtä vakavasti, perusteellisesti, katsomatta aikoihin ja säihin ja toivomatta ihmeitä tekevää onnea taivaasta, niin kenties ei heidän olisi tarvinnut luopua Niemimäkelän maalta — niin, niin jospa ja kenties — siinäpä se on asia! Mutta maailman meno on niinkuin se on!
No niin! Vaikka meidän kyllä käypi sääliksemme Niemimäkelän asukkaat, emme heitä kumminkaan saata enään auttaa, sillä asia on niinkuin se on: isien maa tuli vieraalle myötäväksi!
Kun tuli tiedoksi, että Niemimäkelä tulee myötäväksi, ilmestyi vieraasta paikkakunnasta ostaja. Hän tuli eräänä pyhäiltana Peltolan kylään ja ajoi Jäykkälän taloon, joka oli Niemimäkelän likimäinen naapuri. Vieraalla oli niin uljas hevonen ja niin loistavat hevoskalut ja muut ajo neuvot, ettei mointa kylässä oltu ennen nähty. Heti vieraan kartanolle tultua keräysi hänen ympärillensä uteliasta kansaa, joka ihmetteli vieraan kaunista hevosta, sen kiiltävää karvaa, kattilan-sangan muotoista kaulaa, tulisia, säihkyviä silmiä, korkeaa kokoa ja pyöreää kaunista ruumista. He ihmettelivät vieraan hevoskaluja, niiden kauniita tupsuja ja hopean värisiä heloja jo nastoja, ja vielä vieraan kaunista kiiltävää rekeä kauniine tupsuinensa ja nahkapeitteinensä. Eikä se kumma ollutkaan, jos he niitä ihmettelivätkin; sillä Peltolan kylä oli tiheästi asuttu ja he elivät yksistään maanviljelyksellä, jonkatähden kylän viljelykset olivat laajenneet niin avaroiksi, että metsien oli ollut pakeneminen loitommaksi, ja heidän hevosensa saivat kesät olla auran, karhin ja kärryjen edessä ja talvet vetämässä kuormia kotia; sentähden eivät Peltolan kyläläisten hevoset joutaneet korskumaan. Tuommoisia hopean kirkkaita hevos-kaluja eivät he myöskään tarvinneet, vaan lujia, valkeita rahkeita. Kirkkorekinä heillä oli vaan öljymaalilla maalatut reet, eivätkä ne siis niin ankarasti kiiltäneet kuin vieraan reki, eikä niissä ollut nahkapeitettä eikä kauniita tupsuja; kummako se sitten oli, jos kyläläiset ihmettelivät vieraan hevosta ja kaikkia ajoneuvoja.
Vieras oli itsekin hyvässä asussa: hänellä oli iso, kallis turkki päällä, joka oli pitkällä ja paksulla, kirjavalla vyöllä köytetty kiinni; kaulassa oli hänellä isohko messinkilukkoinen matkalaukku; kaikkien noiden tähden luulivat kyläläiset vierasta joksikin herraksi.
Kun vieras oli saanut hevosensa riisutuksi ja seinään kiinni lujasti sidotuksi, kääntyi hän ihmisiin päin ja kysyi: "Onko tässä tämän talon isäntä saapuvilla?"
"On", kuului vastaus.