Niinkuin ennestään jo tiedämme, oli Niemimäkelän isännällä toisenlainen järjestelmä lastensa kasvutuksessa; mutta tuostakin mielestänsä niin oivallisesta kaavastaan piti hän niin vähän lukua, ett'ei ottanut edes siitäkään selvää, luetaanko Lukulassa vai ei noita hänen luullaksensa niin turhia lorukirjoja Annin siellä ollessa; sentähden sai Anni vapaasti edelleenkin käydä Lukulassa, ja ennenkuin Annin vanhemmat osasivat aavistaakaan, oli hänkin välttävä kirjoittaja; mutta jos Niemimäkelän vanhemmat olisivat täydessä valossa käsittäneet, minkätähden Anni niin usein kävi Lukulassa, olisi kaiketi hänen siellä käyntinsä pysähtynyt.
Kaikki, mitä Iikka edistyi opissa ja ymmärryksessä, omi Annikin itsellensä; sillä Iikka oli laillaan hänen opettajansa. Lasten kuvakirjat, leikkikalut ja muut lapsuuden askareet eivät enään tyydyttäneet Iikkaa ja Annia, sillä ne olivat tehneet heissä jo tehtävänsä; nyt oli heissä ymmärrys karttunut; tarvittiin siis väkevämpää hengen ravintoa, jota ei heiltä toki puuttunutkaan, sillä Lukulan kirjastossa ja sanomalehdissä oli kyllä, mitä he ensi aluksi tarvitsivat. Sekä yleistä että isänmaan historiaa luettiin ja tutkittiin ja heille molemmille rupesi kangastamaan isänmaa ja sen kansa sortoa kärsivänä, mutta rakkaana. Vänrikki Stoolin tarinat vahvistivat paljon heidän isänmaan-rakkauttansa, sillä niiden avulla tulivat he tuntemaan ja näkemään kansan,
— "mi kunnian
Edestä kaikki koitti,
Nälissään, palellessahan
Kuitenki vielä voitti."
Anni ihastui noihin Vänrikki Stoolin tarinoihin niin, että hän aivan pian oppi ulkoa selvästi ja tunnokkaasti laulamaan "Pilven veikon", "Torpan tytön" ja "Kuolevan soturin", jotka häntä parahiten miellyttivät, luultavasti sentähden että niissä puhuttiin tytöistäkin.
Kerran, kun Iikka luki Annin kanssa, pyrskähti Iikka yht'äkkiä niin hartaasti nauramaan, että vedet tulivat silmiin. Kun isänsä ja Anni sen kuulivat, rupesivat he tiedustelemaan syytä äkkinäiseen nauruun, sillä he kovin käsittivät, että jotakin erinomaista oli Iikka mielestänsä taas löytänyt. Hänelle oli sattunut eteen Arvidsonin lause: "Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis Suomalaisia." Se lause oli pojan mielestä selvän selvä ja niin totuuteen perustuva, että se sai hänet nauramaan!
"Selvähän se asia on, eipä siinä luulisi olevan kenelläkään mitään sanomista, vaikka sitä he kyllä tekevät, mutta sen sanon, että heidän vastaan-sanomisensa on väärällä perustuksella; sen täytyy oieta!" niin huudahti Iikka innoissaan viimein.
Niin he kasvoivat ijässä, opissa ja ymmärryksessä aina isommiksi, viljellen ahkerasti, tilaisuutta myöten, kaikkea sekä hengellistä että maallista kirjallisuutta, jossa löytyvät elämänohjeet he käyttivät henkisen elämänsä vaurastumiseksi, ja niin alkoivat he tulla lähemmäksi sitä aikaa, jolloin heidän tuli ruveta ajattelemaan kasteensa liiton uudistamista ja jolloin kaikkeus täydellä syyllä pakoitti heitä harvemmin olemaan toistensa parissa.
Vaikka ei se kuuluisi oikeastaan tähän, täytyy kuitenkin mainita, minkälaiseksi Kasperin elämä tällä aikakaudella muodostui, koska olemme kertomuksessamme häntä usein muistelleet, vaikka tämän luvun nimi osoittaa, että tässä olisi pitänyt kertoa vaan "torpan pojasta ja talon tytöstä."
No niin! Kun Kasperi oli kerran luokkaunut pois sisarensa ja Lukulan Iikan parista, rupesi hän hakemaan huvitustansa toisilta aloilta ja niistä löysikin, mitä halusi.
Kasperi rupesi juoksemaan kylissä pyhät ja aret niin uskosti, ett'ei hän käynyt kotonansa muulloin kuin syömässä, eikä säännöllisesti silloinkaan, mutta öitä ei hän toki vielä ollut poissa kotoansa. Vanhempansa eivät kuitenkaan kertaakaan kieltäneet eivätkä nuhdelleet poikaansa tuosta vallattomasta kylän kulkemisesta; kenties he olivatkin vaan hyvillänsä, kun Kasperi alotti niin loistavasti niin paljon opettavammaisen "maailman rannan" koulussa käynnin — kenties?