"Millä tavalla?"
"Meitä näkemättömyydellänne ja lauluillemme vastapainoksi aijotulla ruotsalaisen laulun laulamisellanne."
"Mitäpä hirmua tuossa laulussamme kuulettekaan? Ruotsalaisen miehen sepittämää lauluahan tekin viimeksi lauloitte."
"Maamme on sepittänyt Suomen mies, joka ei ole osannut Suomen kieltä, mutta joka on rakastanut tätä maata ja sen kansaa, eli siis Suomen kieltä taitamaton Suomalainen; sillä kieli ei tule tässä kohden kysymykseen, vaan mieli."
"Me rakastamme myös tätä maata ja sen kansaa."
"Minkä verran?"
"Niin paljon, että me suomme Suomen kansalle kaikkea hyvää. Me soisimme, että kansa tulisi varalliseksi ja että se perustuslakiensa nojalla saisi nauttia rauhassa oikeuksiansa. Meillä on vilpitön isänmaanrakkaus, uskokaa pois."
"Tuohan kuuluu jotenkin hurskaalta ja sovinnolliselta, mutta pelkäänpä, että se on vaan jotain tekopyhyyttä. Sentähden sallikaa minun tehdä kysymys: Miksikä te lauloitte suomalaisessa paikkakunnassa ja Suomalaisten sortamiseksi ruotsalaisen laulun, vaikka olette puheessanne noin selviä Suomalaisia?"
"Siksi kuin Suomen kieli on niin — raakaa."
"Kas nyt te astuitte esiin oikeassa karvassanne! Sitä juuri odotinkin. Siitä lauseestanne kuuluu, kuinka korkealla asteella teidän isänmaan-rakkautenne on! Teidän rakkautenne Suomen kansaan on samassa suhteessa, kuin jonkun kelpo isännän rakkaus on hevoseensa. Tuo hyvä isäntä huoman, että hevonen on hänelle välttämätön elämän ehto, kun se tekee hänen edestään raskaimmat työt; sentähden ei hän voi hevosetta tulla aikaan. Tätä hevosta on ennen lyöty, sille ei ole annettu tarpeeksi ruokaa, jonka tähden tuo tarpeellinen työjuhta on saanut nähdä paljon kurjuutta, ja usein on hän uupunut, väsyneenä vaivoistansa, ajajansa kovuuden ja ymmärtämättömyyden tähden. Mutta viisas isäntä on huomannut, että eläinparallakin on nahka luiden ja lihan päällä, johon ottaa lyödessä kipeästi; hän on huomannut, että, jos ei sille anna tarpeeksi ruokaa, se laihtuu eikä jaksa tehdä kunnolla raskasta työtänsä, jonkatähden se ruoka, jonka hän kieltää hevoseltansa, tuottaa hänelle itsellensä vaan sulaa tappiota; sen kaiken isännälle selvettyä, huomaa hän lopuksi sen tosiasian, että, jos hänen hevosensa voipi hyvin, hän itsekin voipi pitää parempia ja lihavampia päiviä kuin tähän asti. Sentähden tuo ymmärtäväinen isäntä rupeaa kaikin tavoin parantamaan hänelle välttämättömän tarpeelliseksi tulleen hevosensa taloudellista ja ruumiillista tilaa: hän antaa sille tarpeeksi ruokaa ja iloitsee siitä, kun se on lihava; hän ei enää lyö itse eikä anna muiden löydä sitä, hän ihantelee ja silittelee sen kiiltävää karvaa, ja taputtelee ja halailee hevostansa; hän on sille kaikin tavoin hyvä, mutta oman hyötynsä tähden. Mutta tuon hyvän isännän päähän ei ole vielä kertaakaan jolkahtanut, että tuon hänelle tarpeellisen hevosensa pitäisi päästä tasa-arvoon hänen itsensä kanssa. Samassa suhteessa on teidänkin rakkautenne Suomen kansaan! Te kyllä mielellänne suotte sen, että me kaikki tämän maan hiellämme ja väellämme raataisimme niin lihavaksi, että 'askeleet tiukkuisivat lihavuudesta', hankkiaksemme siten teille lihavammat ja murheettomat päivät; mutta tasa-arvoon itsenne kanssa ette ole Suomen kansaa vielä koskaan ajatelleetkaan: sen kieli on mielestänne vielä 'raakaa;' mutta mitä olette tehneet tämän kauniin Suomen kielen koroittamiseksi ja puhdistamiseksi? Ette mitään. Sillä kaikki kielemme puhtaus, sen vaiherikkaat lauselmat ja sen hienotuntoisuus, jolla saatetaan kosketella miten hienoja sielun tunteita hyvänsä, sen suloisuus, ovat meidän oman maamme suomenmielisten oppineiden miesten ansio, jotka todellakin ovat rakastaneet tätä kansaa ja uhranneet voimiansa ja varojansa sen eteen, joille kiitos sen edestä! Te kuulille tältä kummulta vasta kajahtavan suomenkielisen moniäänisen laulun; se oli loukkauskivi teille, jonkatähden kostaaksenne teitte lyhyen keskustelun perästä tuon mielestänne oivallisen kepposen, että rupesitte laulamaan ruotsalaista laulua tästä sivu mennen, katsoen niin ylön suomalaista kansaa ja sen kansallisia rientoja — siinä teidän isänmaan-rakkautenne!"