"No antakaa niitä sitten pari kappaa!"
Isäntä lähti toimimaan ohria vieraan hevoselle ja kehoitti häntä itseään menemään huoneesen; vieras meni.
Kun isäntä tuli takaisin, kysyi vieras häneltä: "Tiedättekö, isäntä, möisikö tässä teidän kylässä kukaan maatansa?"
"Olen kuullut, että Niemimäkelä myötäisiin", sanoi isäntä.
"Näkyykö myötävä talo tähän teille, voisitteko osoittaa sen minulle?"
"Se näkyy tähän periakkunaan, tulkaa ja katsokaa!" sanoi isäntä, kävellen akkunaa kohden. Kun vieras oli myös tullut akkunan luo, osoitti isäntä sormellansa ja sanoi: "myötävä talo on tuo, joka on tuolla järveen pistävällä korkealla niemellä."
"Olen kuullut siitä; asema on kaunis! Minun täytyy saada talo omakseni ja vielä huomenna, mutta älkää kumminkaan puhuko tätä kenellekään ennen huomis-iltaa!" sanoi vieras ja hymyili viekkaasti.
"Mitäpä minä hänestä puhuisin", sanoi Jäykkälän isäntä; mutta hänen korvissaan soi niin kummalliselta tuo kieltäminen, ettei hän saisi sanoa kenellekään vieraan haluavan ostaa Niemimäkelää, että vasten tahtoansakin juolahti hänen mieleensä ajatus: "ei tuo ole ikänä oikein kelpo mies."
Emme huoli sen enempää kertoa vieraan olosta Jäykkälässä sinä yön seutuna; mainitsemme vaan sivumennen, että vieraan hevonen sai ohria ja muuta ruokaa, niin paljon kuin halusi, ja että kun vieraalle laitettiin ruoka, tarjosi isäntä hänelle ennen syömään rupeamista ruokaryyppyä, mutta vieras ei huolinut siitä, eikä sanonut koskaan vielä viinaa ryypänneensä. Sen kuultuaan rupesi isäntä katumaan ajatustansa vieraan kelpomiehisyydestä. Mutta kun oli syöty ja tovi tupakoitu, nouti vieras reestään otetuista eväsvaroistansa pullon, jota hän kutsui "konjakkipotelliksi!" Sillä hän laittoi totia "illan kululle", niinkuin hän sanoi, ja tarjosi totia isännälle ja muillekin talon miehille, Lisäksi tuolle "illan kululle" noudatti vieras maakauppiaalta "tusinan olutta", jota hän joi niinkuin rannan vettä ja tarjoeli talon isännällekin.
"Minä en juo enää mitään", sanoi Jäykkälän isäntä, kun vieras pakoitti häntä olutta juomaan.