Sielun eri osia kutakin vastaa "Valtiossa" eri säätynsä: 1) järkeä hallitsijat, 2) tahdon tarmoa soturit ja virkamiehet, 3) himon puolta rahvas ja käsityöläiset. Näin on myös kullakin säädyllä oma hyveensä: ensi säädyn hyve on viisaus ja tieto, toisen urheus, kolmannen itsensä-hillintö. Valtio kokonaisenaan toteuttaa oikeuden hyvettä. Näin valtio on hyveiden elävä olennoima ja ihmissielun kuva, Platonin valtio on puhdas aristokratia, jossa "viisaat", filosofit s.o. tieteellisesti sivistyneet hallitsevat ja säätelevät lakia; toinen sääty panee käskyt toimeen; kolmas tekee työtä ja tottelee.
Valtio ei turvaa jäseniensä aineellista hyötyä, vaan se tahtoo kasvattaa heitä hyviksi ja onnellisiksi. Sentähden täytyy yksilön peräti vaipua valtioon, olla vain kansalainen, jonka koko elämää valtio sääntelee ja määrää. Ei yksityinen saa mielin määrin naidakkaan, vaan valtion toimesta avioliitot solmitaan, jotta suku säilyisi terveenä, Lasten kasvatus ja nuorten opetus on niinikään valtion käsissä. Mikäli opetus ylenee korkeammille asteille, erotetaan siitä pois ne, jotk'eivät pysty oppiaineita siinä käsittämään, ja niistä sukeuu 2:nen sääty. Vihdoin jää pieni valiojoukko, joista tulee tiedemiehiä tai hallitsijoita. Nämä kaksi yläsäätyä ovat ikäänkuin suuri perhe, jossa ei ole yksityisomistusta. Valtio toimittaa heille kaikki tarpeet, joihin 3:s sääty työllään hankkii varoja.
Näin on Platonin valtio suuri kasvatuslaitos, jonka tulee kehittää ihmistä aistillisesta henkiseksi, maallisesta taivaalliseksi. Ihanne on siveelhs-uskonnollinen. Sentähden tahtoo valtio alusta asti ottaa huostaansa ihmisen kaikkine suhteineen ja oloineen, se vaatii oikeudekseen saada määrätä kasvatuksen, tieteellisen toimen, uskonnon, jopa taiteenkin. Se suvaitsee vain sellaista taidetta, joka mukailee ideoja, etenkin hyvän ideaa; "ainoastaan hyvä on kaunista", sanoi Platon, kun muuten sanottiin päinvastoin: "kaunis on hyvää" (kalokágatia). Taruista karsittakoon kaikki epäsiveät, jumalia halventavat jutut; tarut olkoot vain siveellisten totuuksien kuvallisia esityksiä. Tämmöistä uskontoa julistettakoon suurelle yleisölle; sivistyneiden, filosoofien uskonto on tiede ja hyve, joiden korkein määrä on yhtäläiseksi tuleminen hyvän peruskuvan s.o. jumaluuden kanssa.
Platon ei tahtonut salvoa haaveperäistä ilmalinnaa, vaan uskoi todenperää valtionihannettansa mahdolliseksi toteuttaa. Ja jos se toteutuisi, luuli hän siitä syntyvän lujan, voitollisen, kansalaiset onnellistuttavan valtion. Sentähden hän osaksi rakentelikin olevien olojen pohjalle, lainaten sommitelmaansa niitä näitä piirteitä Doorilaisten vaitiolaitoksista. Kuinka huonolla menestyksellä hän yritti taivutella Syrakusan valtiaita tuumiinsa, olemme jo nähneet.
Kun filosoofi synkällä mielellä näki, ettei hänen ihanneitaan tosi-oloissa suosittu, suunnitsi hän vanhalla ijällään toiseen malliin järjestetyn siveellisen yhteiskunnan, turvaamatta ideoihin ja niiden edustajain valtaan. Filosofian sijaan asetetaan nyt uskonto kansan käsitystapaa lähenevässä muodossa sekä toisaalta matematiikka ynnä musiikki. Tieteellisyyden sijaan astuu käytöllinen äly ja lainmukaisuus, hyveen sijaan vanhastaan olemassa-olevan tarkka noudattaminen. Ylimyksellisen tasavallan sijaan on tullut sekoitelma monarkkis-ylimysvaltaisia ja kansanvaltaisia elementtejä. Koko yritys (Nómoi-kirjassa) on tinkimistä olevain olojen kanssa, uutta intoa ja elämää vailla. Tekijä on langennut omasta opistaan ja ihanteistaan.
Idea-opin kannalta näkyväinen mailma, luomakunta on syntymän ja häviön alainen. Vaikka Platon vanhemmiten veti luonnonkin tutkimustensa piiriin (Timaios), jäi hän kuitenkin entiseen mieleensä, että olokappalten synnystä ja häviöstä ei voi olla mitään tiedettä (epistaeme), vaan ainoastaan arveluperäinen tieto (pistis). Hänen arvelunsa kuului tähän tapaan. Aistillisen mailman olinosina ovat ääretön avaruus sekä ne matemaatiset muodot, joihin edellinen ideoja ilmikuvatakseen sukeuu. Nämä ylhäiset tarkoitukset olennoitsee tarumainen Demiurgos haltio, joka edustaa luomisvoimaa ideain palveluksessa. Hän on hyvyydestä luonut mailman, pitäen silmällä ideoita. Siksi mailma, ollen jumalallisen järjen ja hyvyyden tuote, on täydellinen, paras, kaunein ja ainoa. Mutta ettei se sittekään täydelleen vastaa ideoja, johtuu aistimailman periaatteesta: se on luotu avaruuden tilahan.
Tila, se kun ei ole aatoksen eikä aistien tajuttava, on olematon (mé on), mutta ilman tätä olematonta ei tosioloinen voisi ilmetä. Luominen, idean ilmimuotoon sukeaminen vaatii tyhjän tilan, avaruuden, joka siis tuon tosisyyn ohessa on myötävaikuttimena.
Ollen täydellisin näkyvä olio on kosmos (mailma) järjellinen ja sielullinen. Mailman luodessaan loi demiurgi siis ensinnä mailmansielun. Ollen kaikkisuuden elonprinsiippi yhdistää mailmansielu itseensä tämän muodonsäännön, liikunnon ja tajunnan. Se on yksiydellisen (aatteen) ja jaollisen (paikan) välivaiheella, siinä on sekä samuus että toisellaisuus, se pysyy kohdallaan ja vaihtelee, käsittää itseensä kaikki luvut ja mittasuhteet, sillä on kosmoksen muoto ja piirissä kiertelevät sitä planeetat ja kiintotähdet, sen itsensä pannessa piirit liikkeelle. Näillä kierroksilla se synnyttää itsessään ja kaikissa olioissa tajun, havainnon ja ajatuksen. — — Filosoofi on luonnonopissaan eksynyt haaveiden määrättömille poluille. Niinpä edelleenkin, kun hän puhuu demiurgin muista luomatöistä. Hän loi muka tyhjästä avaruudesta yksityis-olioita geometristen kaavojen mukaan. Peruskaavana oli kolmio, mutta monellaisilla yhtymillä syntyi siitä jos jonkinlaisia monikulmioita, joiden mukaan ja pohjalla elementit ja olokappaleet ovat sukeutuneet. Näin tahtoi filosoofi selittää tyhjän tilan muuntumisen aistilliseksi aineeksi: se on tapahtunut matematiikan välityksellä ja siihen myös aineiden fyysilliset ja kemialliset ominaisuudet perustuvat.
Platonin katsannon mukaan mailman avaruus on ääretön pyöreä kolo, jonka keskipisteessä liikkumatonna lepää pallonmuotoinen maa, tähtien ja auringon sitä kierrellessä ja samalla itsekkin pyöriessä. Tähdet ovat elollisia olioita, "näkyviä jumalia".
Platonin alkeille panema ajatustoiminta kesti vuosisatoja. Hänen oma perustamansa n.s. "Akadeeminen" oppikunta koetti edelleen kehitellä mestarinsa oppia, mikä mihinkin suuntaan; mutta sen eri kehitysjaksot eivät mainittavasti edistäneet filosofiaa. Monet haaveillaan miltei pilasivat mitä jo oli aikaan saatu. N.s. "Vanhempi Akadeemia" heitti melkein sikseen mestarinsa idea-opin ja asetti sijaan luvut ja lukusuhteet, omaksuen siten pythagoralaisia elementtejä. Sanottiin esim.: ykkönen on keskustuli, tai: 1 — Zeus tahi Nous, 2 = Jumalien äiti, joiden naimisista muut luvut s.o. mailma on syntynyt (Speusippos, Xenokrates). Tieteellinen sivistys ja tähtitiede yksin avaa meille taivaan (Philippos) j.n.e. Uudempain Akadeemia-oppikuntien tunnusmerkki on epäilys (skepsis). Arkesilaos (k. 241) väitti mahdottomaksi saada tietoa aistimilla tai ymmärryksellä. Vielä jyrkemmälle kannalle asettui Karneades, joka väitti perin mahdottomaksi tietää oikein mitään, koska meillä ei ole totuuden kriteriota. Saadakseen kuitenkin jotain siveydellisen elämän ohjeita, myönsi hän asiain todennäköisyyden, Akadeeminen skepsis tähtäsi muuten kärkensä Stoan oppia vastaan.