LXXXI. Tämän tarinan olen minä, Kallikles, kuullut ja uskonkin sen olevan totta; ja siitä arvelen ma jotain tämäntapaista johtuvan.[196] Kuolema ei ole mielestäni mitään muuta kuin näiden kahden kappaleen, sielun ja ruumiin erkaneminen toisistaan. Mutta niiden erottuakin toisistaan, säilyttää kumpikin oman ololaatunsa[197] miltei samana kuin se sillä oli ihmisen vielä eläessä: ruumis oman luontonsa sekä saamansa hoidon ja kokemiensa vaiheiden vaikutukset ilmi selvinä. Niinpä jos joku eläessään oli iso kooltaan, joko luonnosta tai ravinnon johdosta tai kummastakin, on hänen ruumiinsa kuoltuaankin iso; jos ruumis eläessään oli paksu, on se kuolleenakin paksu, ja samoin muissakin kohdin. Jos joku esim. kasvatti pitkää tukkaa, on ruumiskin vielä pitkätukkainen. Jos hän taas oli raipattu lurjus ja hänellä eläissään oli ruumiissaan iskujen jälkiä, vitsojen tai muiden haavain jättämiä arpia, ovat nämä vielä nähtävänä kuolleenkin ihossa; ja jos jonkun jäsenet eläissään olivat ruhjoutuneet tai tiloiltaan vääntyneet, nähdään kuolleen ruumiissa vielä samat viat. Sanalla sanoen: millaiseksi kukin eläissään oli ruumiiltaan laatiutunut, siitä näkyy selvästi merkit kokonaan tai enimmäkseen vielä jonkun aikaa hänen kuoltuaankin. Aivan samoin luulen minä asian laidan olevan sieluunkin nähden, Kallikles. Sittekun siltä ruumis on riisuttu, ilmaantuu siinä selvinä kaikki sen synnynnäiset ominaisuudet sekä ne elämän ja vaiheiden vaikutukset, joita ihminen milloin mitäkin asiaa harrastamalla sai sielunsa omaksi.[198]

Kun vainajat siis saapuvat tuomarinsa eteen, Aasiasta tulleet Rhadamanthyksen eteen, niin Rhadamanthys seisahduttaen heitä tarkastelee kunkin sielua, tietämättä kenen se on. Siinä hän usein otettuaan tutkittavaksi suurkuninkaan tai jonkun muun kuninkaan tai mahtimiehen sielun, ei huomaa siinä yhtään tervettä paikkaa, vaan näkee sitä raipoilla raastellun ja sen olevan täpötäynnä haavain arpia, valhevalojen ja vääryyden jälkiä, jommoiset teot kaikki ovat painaneet ruman kuvansa sieluun; hän näkee, miten kaikki siinä on valheesta ja kerskailusta vinoon mennyttä eikä mikään ole suoraa, sentähden että se on kasvanut totuutta vailla: hän näkee sielun liiasta vallasta, hekumasta, ylpeydestä ja kohtuuttomuudesta kaikissa teoissa paisuneen peräti suhdattomaksi ja rumaksi. Tämän nähtyään tuomari panee semmoisen sielun häpeällä menemään suoraa päätä vankilinnaan, jonne tultuaan sen täytyy kärsiä asianmukaisia rangaistuksia.

LXXXI. Mutta jokaisen rangaistuksenalaisen, jota toinen oikeudenmukaisesti kurittaa, pitää joko itse siitä hyötyä, muuttuen paremmaksi, tai olla muille varottavana esimerkkinä, että muut, nähdessään hänen kärsivän mitä kärsineekin, pelästyisivät ja tulisivat paremmiksi.[199] Ne, jotka kärsien rangaistusta jumalilta tai ihmisiltä siitä hyötyvät, ovat semmoisia jotka hairahtuivat parannettaviin vikoihin; kuitenkin on heilläkin tuo hyöty ja apu saatavissa ainoastaan kipujen ja tuskien kautta, niin täällä kuin Tuonelassa: muilla keinoin ei voi vääryyden vallasta päästä. Mutta ketkä tekivät viho-viimeisiä vääryyden töitä ja semmoisten syntien takia pahenivat parantumattomiksi, niistä saadaan nuo varoitusesimerkit: itse he eivät enää hyödy rangaistuksistaan, ollen peräti paranemattomia, mutta muut saattavat siitä hyötyä, kun näkevät noiden rikostensa takia ijäti kärsivän mitä kovimpia, kipeimmin koskevia ja kamalimpia vaivoja, jopa suorastaan olevan esimerkeiksi riipustettuina tuonne Tuonelan vankilaan, väärintekijöille, joita sinne ehtimiseen tulee uusia, näytteiksi ja varottimeksi. Ja yksi näitä on myös Arkhelaos oleva, sen väitän, jos vaan Polos puhuu totta hänestä, ja ken hyvänsä muukin on samanmoinen hirmuvaltias. Niin luulenpa niiden paraasta päästä olevankin hirmuvaltiaita, kuninkaita, vallanpitäjiä ja valtiomiehiä, jotka joutuvat tuommoisiksi pelättimiksi, sillä rajattoman valtansa takia semmoiset helposti tekevät mitä julmimpia ja jumalattomimpia rikoksia. Todistaahan sitä Homeroskin: kuninkaiksi ja mahtimiehiksi hän kuvailee noita Tuonelassa ijankaiken rangaistavia, niinkuin Tantalosta, Sisyphosta ja Tithyosta.[200] Mutta Thersitestä, ja mitä lie muita ollut keskisäätyisiä, ei kukaan ole runoillut kovien rangaistusten kohtaamaksi, ikäänkuin parantumatonna; sillä eipä luullakseni tuon miehen vallassa olisikkaan ollut tehdä kovin suuria ja jumalattomia rikoksia, ja sentakia hän olikin onnellisempi niitä, joilla oli valtaa siihenkin. Ei, Kallikles: maan-mahtavien joukossa ne ihmiset ovat, jotka häjyimmiksi sukeutuvat. Eipä kuitenkaan mikään estä semmoistenkin seasta kunnon miehiä ilmestymästä; ja niitäpä sopiikin erinomaisesti kunnioittaa, sillä vaikeaa ja suuresti kiitettävää on, Kallikles, jos saatuaan suuren vallan tehdä vääryyttä, kuitenkin elää ikänsä vilpittömästi. Harvassa kyllä on semmoisia vallanpitäjiä; mutta koska niitä sentään on ollut täällä ja muualla muutamia, toivon niitä vastakin tulevan, miehiä kunnollisia siinä hyveessä, että rehellisesti hoitavat ja hallitsevat mitä heidän huostaansa on uskottu. Yksi semmoinen on päässyt varsin mainioksi muidenkin Helleenien kesken, Aristeides Lysimakhoksen poika. Mutta useimmat valtaherrat, ystäväni, yltyvät pahoiksi.

LXXXII. Kun siis, kuten sanoin, Rhadamanthys saa käsiinsä jonkun tuommoisen, ei hän tiedä miehestä mitään, kuka hän on, tai mikä sukujansa, ei muuta paitsi että hän on pahantapainen; ja sen nähtyään, panee hän vainajan menemään Tartaroon, merkittyään vain hänet, osotteeksi, näyttääkö tuo hänestä mahdolliselta parantaa vai parantumattomalta. Tultuaan sinne vainaja kärsii asianmukaisen rankaisunsa. Jos hän taas joskus näkee toisenlaisenkin sielun, joka on elänyt hurskaasti ja totuutta noudattaen, olkoon se yksityishenkilön tai jonkun muun sielu, etenkin sanon ma, Kallikles, filosoofin, joka eläissään hoiti omia tehtäviään, eikä puuhannut kaikenlaista muuta joutavaa,[201] ihastuu hän ja lähettää hänet Autuasten saarille. Samoin tekee myös Aiakos. Kumpikin heistä istuu oikeutta virkasauva kädessä.[202] Mutta Minos istuu ylikaitsijana, pitäen yksinään kultaista valtikkaa, kuten Homeron Odysseuskin kertoo hänet nähneensä:

"Käissään kultainen vapa, vainaillen lait sääsi".[203]

Tämmöiset tarinat siis, Kallikles, ovat saaneet minut uskomaan asiaa ja pidän vain silmällä sitä, että voisin esittää sieluni tuomarille niin terveenä kuin suinkin. Heittäen siis menemään arvot ja kunniat, joita suuri joukko ahnehtii, tähystelen yksin totuutta ja koetan todella päästä niin hyväksi kuin mahdollista, semmoisena elää sekä kerran aikani tultua kuollakkin. Ja kehotanpa kaikkia muitakin ihmisiä, mikäli voin, ja sinua varsinkin vuorostani kehotan, pyrkimään siihen elintapaan ja siihen kilvoitteluun,[204] jolle — niin väitän — ei mitkään kilpailut täällä vertoja vedä; ja soimaanpa sinua, että silloin et pysty auttamaan itseäsi, kun joudut tuon tutkinnon ja tuomion alaiseksi, josta äsken puhuin. Ei, vaan tultuasi tuomarisi, Aiginan pojan[205] eteen ja kun hän ottaa sinut tutkittavakseen, seisot sinä siellä, ihan niinkuin minä täällä, tyrmistyneenä, päätäsi huimaa, ja kukaties sinua sivalletaan korvillekkin häpäisevästi ja kunniaasi tahritaan jos jollakin tavalla.

LXXXIII. Ehkä arvelet sinulle tässä vain juteltavan vanhan mummon tarinoita, joita sinä halveksit. Eikä olisikkaan ihmeellistä, että niitä halveksit, jos voisimme jostain etsimällä löytää joitakin parempia tietoja. Mutta näethän nyt, että te kolme, vaikka olettekin viisaimmat nykyisistä Helleeneistä, sinä, Polos ja Gorgias, ette pysty todistamaan, että on toisin elettävä kuin niin, että siitä on hyötyä Manalassakin. Monta on tässä puhetta pidetty; niistä on muut kaikki kumottu, yksi ainoa on jäänyt horjumatta: se että vääryyden tekoa on enemmin kartettava kuin vääryyden kärsintää ja että ihmisen on ennen kaikkea huolta pitäminen, ei siitä että hän näyttäisi hyvältä, vaan että sitä todella olisi,[206] sekä yksityisessä että julkisessa elämässä; mutta jos joku rupee pahaksi jossain kohden, on hän kuritettava; ja lähinnä sitä hyvää että on oikeamielinen, tulee toisessa sijassa se, että semmoiseksi tullaan ja että kurituksen kärsimällä sovittaa syynsä; kaikkea mielistelyä sekä itseään että muita kohtaan, sekä harvoja että useita kohtaan, on kartettava; ja niin on puhetaidetta samoin kuin jokaista muutakin tointa käytettävä aina vain oikeuden hyväksi.

Usko siis minua ja seuraa minua sillä tiellä, jolla vaeltaen löydät onnen sekä eläissäsi että kuoltuasi, kuten tarinamme sen selittää. Ja älä siitä pidä väliä, jos joku sinua ylenkatsookin, muka mieletönnä, jopa jos niin tahtoo, viskelee päällesi lokaakin! Annappa, totta Zeuksen, tyynesti sinä hänen vaikka lyödä vasten kasvojasi häpeällisen iskun. Sillä eipä tosiaan mikään hirveä onnettomuus sinua kohtaa, jos todella olet jalo ja oiva, viljellen hyvettä. Ja kun näin yhdessä olemme sitä harjoitelleet, sitten vasta, jos niiksi näkyy, ryhdymme valtiotoimiin tai mitä muuta ehkä hyväksi näemme puuhaamaan. Siitä saamme sitten neuvotella, tultuamme kelvollisemmiksi neuvottelemaan kuin nykyään olemme. Sillä häpeä on, että me, ollen sillä kannalla millä ilmeisesti vielä olemme, näin poikamaisesti pöyhkeilemme, ikäänkuin olisimme jotakin, vaikk'emme edes ole yhtä mieltä samoista, jopa kaikkein tärkeimmistä asioista; siihen määrään me olemme oppia vailla. Turvatkaamme sentähden siihen aatteeseen, joka nyt on käynyt ilmi, ikäänkuin oppaaseen, joka osottaa meille, että paras elämäntapa on elää ja kuolla harjoittaen oikeutta ja muuta hyvettä. Tätä opasta siis seuratkaamme ja kehottakaamme muitakin siihen, vaan älkäämme tuota toista, johon sinä luotat ja minuakin neuvot; sillä se ei ole minkään arvoinen, oi Kallikles.

Selityksiä.

[Etupäässä Deuschle-Cron'in 4:nen painoksen mukaan.]