[165] Ammoisista ajoista oli salliman usko yleinen Helleenein kesken (vrt. Il. VI, 488), vaikka Kall. pilkkaa sitä naisten uskoksi. Samoin Epikurolainen Vellejus Cic. de natura deorum I 20, 25. Totta kyllä kuulee naisten usein lohduttavan itseään sillä, että se oli niin sallittu. Mutta tämmöisellä uskolla on helpompi rohkeasti kohdata vaaroja kuin Kallikleen hienolla sivistyksellä, joka elämää liian lempien kalpenee kuoleman edessä.
[166] Thessalian naiset harjoittelivat halusta myrkyn keittoa ja noituutta. Velhovehkeillään, joissa heitä autteli yötär Hekate, juteltiin heidän eräästi noituneen kuunkin alas taivaalta. Mutta siitä kosti heille jumalatar sokaisemalla heiltä silmät ja tappamalla heiltä lapset (Suidas). Vrt. Horat. Epod. V, 45. — "mikä meille on rakkainta" tarkoittaa sielua, sen kuntoa ja hyvettä.
[167] Kall. alkaa epäröidä entisen mielipiteensä ja uuden välillä. Hän on suuren yleisön kannalla; ei sekään hevin luovu vanhoista rakkaiksi käyneistä uskoista, vaikka parempi tieto niitä jo näyttää vääriksi. Siitä tuo epäröiminen. Vahva vakaumus uuden oikeisuudesta voi vasta syntyä, kun sitä on tarkoin selitetty ja usealta puolen valaistu.
[168] Muutamilla vertauskohdilla koettaa Sokrates selittää, että valtiomiehen toimi edellyttää useita valmistusasteita ja että — päinvastoin kuin Athenassa oli tapana — valtiomieheksi aikovaa olisi tarpeellinen tutkia, saadakseen selville hänen tietonsa, taitonsa ja edelliset aikaansaannoksensa.
[169] en to pitho tèn kerameian (manthánein): sananlasku varottaa ryhtymästä suuriin toimiin, ennenkuin pystyy pieniin. Vrt. Laches 187 A. — Savenvalanto oli Athenassa korkealle kehjennyt, joten sananlasku sen alalta oli kylläkin likeltä saatavissa.
[170] Selittävien vertausten jälkeen alkaa tästä varsinaisen asian esitys: valtiomiehen tärkeä tehtävä ja mitä se omaajaltaan vaatii. — Sokrates tekee monta kysymystä peräkkäin ja pysähtyy jokaisen jälkeen, odottaen vastausta.
[171] Valtion varoista maksettiin kansalaisille Perikleen toimeenpanosta misthós stratiotikós (soturin ja tuomarin palkka), sitten myös m. ekklesiastikós ja theorikós (kansankeräjissä- ja teaaterissa-kävijän palkka). Niukkaa kitkutusta lie kyllä ollut tuo elanto valtion kukkaron turvissa, mutta haitallisesti se kuitenkin vaikutti kansalaisiin: se edisti velttoutta, kun palkkasotureilla päästiin itse suorittamasta asevelvollisuutta; yhä enemmin ahnasteltiin varsinkin noita teaaterirahoja, jopa niin, ettei valtiolle enää tahtonut riittää rahaa sotatarpeihin. — "Plato quum iudicaret eos, qui rebus civilibus praeessent, neque auram popularem captare neque privatas utilitates spectare debere, mirum profecto non est, quod tam severe de Pericle iudicavit. Etenim inde ab eo tempore, quo is rempublicam administravit, Athenienses valde corruptos esse historia satis testatur. Nam adeo in segnitiem torporemque soluti sunt, ut nil nisi dies festos apparatusque ludorum magnificos curarent; tam loquaces exstiterunt, oste eis ouden heteron eúkairoin hae legein ti kai akoúein kainóteron. Unde etiam conciones populares magno studio frequentabant, non tam ut verum audirent, quam ut verborun suavitate delectarentur. Quid quod a pristina morum simplicitate et frugalitate adeo desciverunt, ut inter scorta iuvenes, alea viri et senes comissationibus omnes vitam transigerent." (Stallbaum.)
[172] Athenassa oli eräs kansanvaltaa vihaava puolue, joka ihaili Lakedaimonia kelpo valtion mallina ja toivoi sieltä valon koittoa kotimaallensa, Lakonistat eli Lakomaanit. He matkivat ulko-oloissaan lakonilaista tapain ankaruutta, kasvattivat viiksiä, pitivät lyhyttä viittaa yllänsä, voimistelivat ankarasti y.m. Karaistakseen itsiään harjoittelivat he innokkaasti nyrkkitaistelua, taisivatpa toisinaan lyödä toisiltaan korvatkin säpäleiksi, josta saivat pilkkanimen "rauskakorvat". Kallikles pistelee Sokratesta, vaikka syyttä, heidän liittoon kuuluvaksi.
[173] Sokrates puhuu katkeralla ivalla. Jos he todella Perikleen toimesta olisivat tulleet paremmiksi, olisi kaiketi heidän tuomionsa täytynyt olla oikea; mutta jos se oli väärä, todistaa se että he P:n aikana olivat huononneet.
[174] Peloponnesolaissodan toisena vuonna, kun Spartalaiset hävittivät maata ja rutto teki tuhoja Athenassa, purkautui kansan kiukku häntä vastaan, niin että hän, jouduttuaan syytöksen alaiseksi, tuomittiin rahasakkoihin. (Thukyd. II 59, 65.) Platon on tässä tietävinään, että tuomion syynä oli julkisten varojen kavallus. Ei kukaan muu tiedä siitä mitään.