[184] Helleenejä yleensä loukkasi sofistain tapa ottaa palkkaa opetuksestaan eikä Sokrateskaan voi olla sitä moittimatta. Heidän mielestään tuo tapa edellytti liian halpaa käsitystä tieteestä ja hyveestä — ikäänkuin se olisi osto- eli kauppatavaraa.
[185] Urheilua opetettaissa — pilailee Sokrates — saattaa olla kohdallaan että palkka maksetaan sikäli kuin oppi saadaan; sillä mitä ketterämmäksi ja nopeammaksi oppilas harjaantuu, sitä suurempi on vaara, että oppilas jonakin päivänä juoksee tiehensä jättäen opettajansa maksamatta; mutta sofistan on laita päinvastoin: mitä paremmin hän tehtävänsä täyttää, kasvattaen oppilaansa viisaaksi ja hyväksi, sitä vähemmin on pelkoa siitä, että tämä pettää opettajansa.
[186] areté politiké, jota sofistat lupasivat opettaaa, käsitti sekä oman talon että valtion hallitusta.
[187] Ei vielä panna vastakkain noita kahta elämää, valtiollista ja filosoofista, vaan toistaiseksi kysytään vain, kumpaan valtiolliseen toimitapaan olisi ryhdyttävä, otaksuen että Kallikles kehottaa jompaankumpaan. Oikea vastaus kuuluisi: nykyoloissa ei kumpaankaan, sillä toinen on epäsiveellinen, toinen nykyään mahdoton. Ainoa keino on koettaa edistää yksityisten parannusta ja siten vaikuttaa koko valtioon välillisesti.
[188] Mysialaiset olivat kovin halveksitut. Myson esksatos oli puheenparsi = kaikkein kurjin. Cic. pro Flacco: "quid in graeco sermone tam tritum atque celebratum est, quam si quis despicatui ducitur, ut Mysorum ultimus esse dicatur?" Kallikles tarkoittaa siis: Nimitettäköön sinua vaikka kaikkein kurjimmaksikin, mutta sun tulee kuitenkin niin toimia, sillä muuten —
[189] Sokrates ennustaa tulevan surullisen kohtalonsa ja koskettelee siis osaksi samoja asioita kuin "Puolustuspuheessaan" (kts. K.G. Aminoffin suomennosta Helsing. 1898); eräs kohta tässä — lääkäri lasten käräjissä keitturin ollessa syyttäjänä mukaileekin ivallaan Sokrateen oikeusjuttua, etenkin sitä kohtaa siinä, kuin häntä syytettiin nuorison viettelijäksi.
[190] lógos ja mýthos ovat vastakohtia: edellinen esittää todellisia tapahtumia, on tosi-tarina; jälkimäinen on satu, joka kertoo kuvaus-aistin keksimiä seikkoja ja seikkailuksia. Sokrates tahtoo sanoa että tarinan verhossa tässä esitellään vakava totuus. Tämän tarinan muoto onkin jalo, kieliasu yksinkertaisen arvokas, melkein juhlallinen. Puhevaihtelon keveä huolimattomuus on jäänyt pois ja sijaan tullut juhlallisen tyyni eepillinen esitys.
[191] Kts. II. XV, 187 seurr.
[192] Homeros ei puhu vielä näistä saarista, vaan jumalien lemmikit siirretään elävinä "Elysion kentälle" onnelliseen elämään. Vasta Hesiodos tietää "Autuasten saarista", jonne kuoltuaan pääsevät eräät ihmiset, sankarit ja urhot. Toisten täytyy pahuutensa palkaksi mennä Hadekseen. Vähitellen kehkiää tämä usko, Pindaroksen y.m. vaikutuksesta, niin, että kaikki hurskaat kuoltuaan siirretään Autuasten saarille, samalla kun Tartaros on kaikkien pahojen säilytyspaikka.
[193] Syy tuomarien erehdykseen on kaksinainen: objektiivinen, mikäli tuomittava henkilö ei esiinny paljaana, semmoisenaan, ja subjektiivinen, mikäli tuomarien oma älyämiskyky on vajava. Kummallakin on haittana ruumiillisuus eli, myytillisesti puhuen, he ovat verhotut. Verhoon sen laajimmassa merkinnössä kuuluu kaikki ulkonainen, minkä mukaan ihmistä täällä maan päällä arvostellaan, kaunis muoto, korkea asema, rikkaus y.m. Mutta aistillisuus on oikean arvostelun ja totuuden tiedon tiellä. Vasta sen riisuttuaan ihminen ilmenee tosi-olennossaan, niinkuin toisaalta sielu, vasta aistillisuuden kahleista kirvoitettuna, puhtaalla ajatuksellaan, ikäänkuin sisällisellä silmällä, välittömästi näkee totuuden.