Jos Ionilaisten kokemukset ja henkiset näköalat suuresti avartuivat noilla laajoilla matkoilla, olivat omituiset valtiolliset olot kotona myös omansa heissä kehittämään älyä ja itsetuntoa. Alkuperäistä ylimysvaltaa rupesi kansa, s.o. vaurastunut porvaristo ahdistamaan eteväin päälliköiden johdolla, jotka kyllä kaasivat aatelisvallan, mutta myös itse kansanpuolueen hartioilla kohosivat yksinvaltiaiksi. Heidän hoveissaan — miesten semmoisten kuin Thrasybulos Miletossa, Polykrates Samossa, Gelon ja Hieron Syrakusassa y.m. — suosittiin kyllä elämän sulostamista taiteilla ja opilla; mutta syrjäytetyt ylimykset yrmyilivät tyytymättöminä. Näissä puoluetaisteloissa heräsi yksilö omaa arvoansa ja oikeuttansa tajuamaan. Siitä herui taas vuolas lähde laululle, joka ei entiseen tapaan ylistellyt jumalien ja sankarien urotöitä, vaan lyriikkana eli keskellä omaa aikaa ja lauloi ilmi oman mielen tunteita, toiveita, haaveita, lausui tyytymättömyyttä oleviin oloihin. Toisaalta kuului mielten tyrskyjä tyynnyttävä sävel: "hillitse mielesi! suhta on paras", koettaen hillitä yksilöä liikoihin pyrkimästä. Tätä eetillistä mietiskelyä edustaa n.s. gnoomillinen runous, ja samaan suuntaan käyvät ne lyhyet, sattuvat elinohjeet, joita myöhemmin luultiin n.s. "seitsemän viisaan" lausumiksi.
Näin 7:nnen ja 6:nnen vs:n vaiheilla itsenäinen arvostelu heräsi käytöllisen elämän alalla. Mutta tieteisopissakin pyrkii yksilö vapautumaan yleisen katsantotavan siteistä. Alkaa syntyä itsenäinen tutkimus, tiede varsinaisessa merkityksessä.
Sitä varten oli tietovarat kartutettavat. Siihenkin nuo laajat kauppamatkat tarjosivat hyvää tilaisuutta. Itämailla tulivat Ionilaiset nähneiksi ikivanhan sivistyksen ilmiöitä ja muistomerkkejä; näitä he herkästi omaksuivat ja siirsivät kotoiseen maaperään kasvamaan. Itämailta he saivat huilun soiton ja rakennustaiteelle uusia aiheita; samoin kirjoitustaidon sekä matematiikan ja tähtitieteen ensi alkeet. Saatua tietoa kehiteltiin itsenäisesti. Niinpä jo pythagoralaisen Philolaoksen (n. 500) sanotaan opettaneen maan pallonmuotoisuutta sekä jotakin sen kiertokulun tapaista. Fysiikkaa, jopa väliinsä biologiaakin tutkittiin. Lääkeoppi, jota kauan haittasi fysikaalisten ja anatomisten tietojen puute, ei osannut antaa muuta kuin kokemusperäisiä sääntöjä. Merenkulun kautta saatiin varhain verrattain laajoja maantieteellisiä tietoja. Historia kasvoi epoksesta sekä siihen liittyvistä vanhojen sankarisukujen vaiheita esittelevistä runoista. Toisena lähteenä oli sillä kaupunkien perustamistarut.
Myöskin perityitä uskonnollisia käsitteitä alkoi tieteilevä mietiskely järkytellä ja muutella, käyden kahtia päin: joko seliteltiin jumalaistaruja luonnollisesti tai nähtiin niissä syvempi siveellinen merkitys. Epoksesta kehjennyt kosmogoninen runous (Epimenides) selitti jumalain ja mailman syntyneen, mikä mistäkin, alku-kuilusta (khaoksesta), yöstä, ilmasta y.m. Filosoofisempi suunta (Pherekydes) otaksuu kaiken syntyneen Zeuksen, Ajan ja Maan avioliitosta. Jumaluusopissa saa siveellinen puoli yhä suuremman arvon: Zeus on siveellinen mailmanvaltias, ihmissielu on ijäinen, töiden palkka maksetaan tulevassa elämässä. Vihdoin myytit selitetään aivan eetillis-allegorisesti.
Näin uskonnon mietiskely tavallaan vei suorastaan filosofian helmaan. Samaan päämäärään jouduttiin toistakin tietä. Tutkimushalu, kerran herättyään eri tieteiden aloilla, laajensi luonnollisesti piirinsä yhä avarammaksi, saadakseen siihen suljetuksi perimmäisetkin, yliaistilliset tutkittavat, olokappalten alkusyyt ja synnyt. Filosofia syntyi yhdessä liitossa luonnontiedetten ja matematiikan tai teologian kanssa, ja ensimmäiset filosoofit harjoittivat samalla näitä muitakin tieteitä.
Näin muokattiin pitkällä alustavalla työllä se maaperä, josta Kreikan filosofia alkoi 6:nnella vuosisadalla itsenäisiä oraita versoa. Ensimäiset filosoofit ovat Platonin edelläkävijöitä kahden vuosisadan kuluessa; sentähden täytyy meidän heistäkin tässä vähän puhua. He kysyvät kaikki: Mikä on ilmiöiden vaihtelevassa virrassa ijäti pysyvä perusvoima, joka pitää olokunnan koossa? Onko jotakin alkuainetta, josta mailina on sukeunut? Näihin kysymyksiin Ionian viisaat, liittyen kosmogonisten runoilijain suuntaan, vastasivat mikä mitäkin. Ensin esiintyy kolme Mileton miestä.
Thales (n. 600 e.Kr.) väitti veden olleen tuon perusaineen: tiesihän tarukin jumalain ja mailman alkuisän olleen Okeanon (valtameren), ja merestähän hänen kotikaupunkinsa sai rikkautensa, siis tavallaan elonsa ja olonsa. — Anaximandros (k. noin 545) ei pannut perusaineeksi mitään äärellistä, sikiöihinsä loppuvaa aineellista, vaan astuen rohkeasti aatteen aloille sanoi hän näkyväisen mailman siinneen näkymättömän, ijäisen äärettömän (to apeiron) helmasta. Näkyypä siinä jonkinlainen kehityslaki häämöttäneen hänelle: kylmän ja lämpimän vastakohdasta syntyi muka vesi, siitä sakeni manner, josta sitten vähitellen syntyi ensin alhaisia ja sitten yhä ylempiä kasveja ja eläimiä. — Avaximenes oletti myös äärettömän, ehkä konkreetisen perusaineen, ilman, jonka ohenemisesta syntyi tuli, sakenemisesta tuuli, pilvet, vesi, maa j.n.e.
Tässä on meidän ajanlasku-järjestyksen takia mainittava mies, joka eroten vastamainitusta oppisuunnasta, lähenee Pherekydeen kantaa ja on enemmin ehkä teoloogi kuin filosoofi, — Pythagoras Samolainen (n. 580-500). Hän puhdisti uskontoa runoilijain suosimista, jumaluutta halventavista kuvitelmista ja toimi uskonnollisena uudistajana. Vakavasti vaati hän siveellistä puhtautta ja, opettaen ihmissielun kuolemattomuutta, teroitti ihmisen vastuunalaisuutta hänen töistään. — Mestarin jälkeen säilyi hänen oppinsa "pythagoralaisen liiton" huostassa uskonnollisten (orphilaisten) salamenojen verhossa; tarkoitusperänä oli edelleen kansan kasvattaminen parempaan siveyden henkeen. — Tärkeän sijan seuran filosofiassa saivat musiikki ja numeroluvut.
Miletolainen luonnonfilosofia vaikutti muutoksen uskonnolliseen ajatustapaan, kun huomattiin että monijumaluus ja yksi perusaine eivät hyvin sopineet yhteen. Muuttunutta tieteellistä kantaa edustaa kolophonilainen Xenophanes (n. 570-470). Moittien jumalien esittämistä ihmismuotoisina, opetti hän että on vain yksi jumala, syntymätön, häviämätön, täydellinen. Mutta hän ei ole ulkopuolella ainetta, vaan on siinä, on mailman kanssa yhtä. Xenophaneen kanta on monotheistis-pantheistinen. Hän sai näin olemuksen selitetyksi; mutta miten tuo alkuvoima eli alkuolos, ollen itse muuttumaton ja liikkumaton, kykeni luomisiin, miten olemiseen sopeutuu muuttuminen eli toisentuminen, se jäi häneltä selittämättä. Kumpaakin erikseen ryhtyi kaksi seuraavaa oppisuuntaa kehittämään.
Syvämielinen, mutta vaikeasti tajuttava, "hämärä" Herakleitos (Ephesosta, k. noin 470) eitti mailmalta pysyväisen olemuksen: valuen virran tavoin ("panta rei") olokappaleet ijäti syntyvät hävitäkseen, häviävät syntyäkseen. Tuo taistelu synnyn ja häviön välillä, tuo ijäinen vaihtelo pitää kaikki yllä ja on ainoa mikä on todellista: ilman sitä olokappaleita ei olisi olemassakaan. Kun ainevaihdoksiin liittyy lämpimän ilmiöitä, olennoi Herakleitoksen mielestä tuli tuota ijäistä liikuntoa ja on tavallaan kaiken alku. Alkutulesta syntyi sakenemalla vesi, siitä maa, josta taas oheni vesi, siitä tuli. Muutokset noudattavat määrättyä järjestystä. Tässä näkyy filosofille häämöittäneen luonnonlaki, joskin vielä myytillisessä verhossa "kohtalona, oikeutena, järkenä". — Ihminen toistaa itsessään mailman vaihekulun: tuli muuttuu alempiin aineihin. Sielu on tulta, jonka maa ja vesi s.o. ruumis ottaa vangiksi. Pysyäkseen eleillä ja päästäkseen aineellisuuden siteistä — Herakleitos suosi sielunvaellusoppia — tulee sielun alati ottaa uutta ravintoa yleistulesta, mailmanjärjestä. Niinkuin tämä tapahtuu fyysillisesti hengityksen kautta, tapahtuu se ylemmällä asteella aistimusten ja ylimmällä järjen toiminnan kautta. Korkein järkevyys on alistua lain, yleisen järjestyksen alle, ylimmiten jumalallisen lain s.o. mailmanjärjestyksen alle. Lainvalta yhteiskunnassa on pyhä eikä salli joukkojen mieletöntä metelöimistä.