Polos. Niin, sillä sinä et tahdo, vaikka asia sinusta onkin niin kuin minä sanon.
Sokrates. Sinä koetat, miekkonen, kumota minua puhetaiturin tempuilla, niinkuin ne jotka kiistelevät oikeuden edessä. Sillä siellä luulevat he kumoovansa toisiaan, jos voivat tuoda paikalle useita ja arvossa pidettyjä todistajia väitettensä puolesta puhumaan, mutta vastustajalla ei ole esiintuotavana kuin yksi todistaja tai ei yhtäkään. Mutta tämmöinen kumoominen ei ole minkään arvoinen totuuteen nähden. Sillä toisinaanpa syytönkin langetetaan monien ja arvossa pidettyjen miesten vääräin todistusten nojalla. Ja niinpä tässäkin mitä nyt haastelet, taitavat miltei kaikki Athenalaiset ja muukalaiset mennä sinun puolellesi, jos tahdot ottaa heidät todistajiksi minua vastaan, etten minä muka puhu totta. Todistajiksi rupee sinulle, jos niin tahdot, Nikias[57] Nikeratoksen poika veljineen, joiden pyhittämiä kolmijalka-kattiloita seisoo rivittäin Dionysoksen pyhäkössä; samoin, jos tahdot, Aristokrates Skellioksen poika, jonka antama on tuo komea templilahja Pythion pyhäkössä;[59] niinikään, jos tahdot, koko Perikleen perhe tai joku muu suku, minkä vaan mielit täkäläisistä siihen valita. Mutta enpä minä sittenkään, vaikka yksinkin olen, myönny mielipiteihisi, sillä todisteesi ei pysty minua pakottamaan; asettamalla minua vastaan monta väärää todistajaa koetat vain karkoittaa minua tiloiltani ja oloiltani, totuudesta. Mutta ellen minä saa sinua itseäsi yksinäsikin todistajaksi, joka myöntää minun olevan oikeassa siinä mitä puhuu, niin enpä katso saaneeni toimeen mitään mainittavaa siinä asiassa joka meillä nyt on käsillä; mutta enpä katso sinunkaan sitä saaneen, ellen minä yksinäni taivu todistamaan sinun puolestasi ja ellet sinä jätä hyvästi kaikille noille muille todistajille. Tuo on tosin yksi laatu kumoomista,[59] kuten sinä ja monet muut uskovat. Mutta on olemassa toisenkinlainen kumous, jota minä taas tarkoitan. Pankaamme ne nyt rinnakkain ja katsokaamme, eriävätkö ne missään toisistaan. Sillä eivätpä ne asiat, joista väittelemme, olekkaan mitään vähäpätöisiä, vaan miltei juuri semmoisia, joiden tieto on kunniakkainta, vaan tietämättömyys häpeällisintä. Sillä pääasiana niissä on, saammeko tietää vai jäämmekö tietämättä, kuka on onnellinen ja kuka ei. Niinpä heti alussa siinä, mistä nyt on puhe: sinä katsot mahdolliseksi, että vääryyttä tekevä ja väärämielinen voi olla onnellinen, koskapa arvelet Arkhelaoksen olevan onnellisen, vaikka vääryydenkin tekijänä. Tajusimmeko oikein sinun näin ajattelevan?
Polos. Niin vallan.
XXVIII. Sokrates. Mutta minä väitän että se on mahdotonta. Tämä on siis yksi kohta missä olemme eri mieltä. Hyvä! No lieneeköhän vääryydentekijä onnellinen myöskin jos hän joutuu edesvastuuseen ja häntä kohtaa rangaistus?
Polos. Ei suinkaan, vaan siinä tapauksessa hän on sangen onneton.
Sokrates. Vaan jos väärintekijä saa vältettyä rangaistuksen, silloin hän sinun arvostelusi mukaan on onnellinen?
Polos. Niin väitän.
Sokrates. Mutta minunpa mielestäni, Polos, väärintekijä ja väärämielinen on aina kurja, kurjempi kuitenkin silloin kuin häntä ei rangaista ja hänen väärintekonsa jää kostamatta, vähemmin kurja, jos hän rangaistaan ja hänen väärintekonsa saa jumalilta ja ihmisiltä oikeudenmukaisen kostonsa.
Polos. Johan nyt yrität mielettömiä väitellä, Sokrates.
Sokrates. Koettanenpa kuitenkin saada sinuakin, veikkoseni, puhumaan samoin kuin minä, sillä minä pidän sinua ystävänäni.[60] Tässä kohden olemme nyt siis eri mieltä. Mutta tähystäppä sinäkin asiaa! Lausuin kai tuossa äsken että väärinteko on väärinkärsimistä pahempi.