Sokrates. Siksipä, Kallikles, sainkin Poloksen ja Gorgiaan hämille, niin että he nolostuivat. Mutta ethän sinä toki, joka olet niin urhollinen, hämmästy etkä nolostu? Vastaa nyt vain!
Kallikles. No — voipi vaikka tuokin, joka kihnaa syhelmäänsä, elää ikänsä suloisasti.
Sokrates. Jos suloisasti, eikö siis myös onnellisesti?
Kallikles. Miksei!
Sokrates. Entäs jos hän ainoastaan kihnaa päätänsä vai — kysynenkö sulta vielä jotakin? Katso nyt, Kallikles, mitä siihen vastaat, jos joku kysyisi sinulta kaikki muutkin tästä seuraavat seikat järjestään, jopa sitäkin mikä näissä tämmöisissä on pääasia: eikö lastenraiskaajien elämä ole rietas, katala ja kurja? Vai uskallatko väittää mokomainkin olevan onnellisia, jos heillä on yltäkyllin saatavana, mitä himonsa halajaa?
Kallikles. Etkö häpee, Sokrates, johtaa puhetta semmoisiin asioihin!
Sokrates. Minäkö sen sinne johdan, oiva veli, vai hänkö, joka häikäilemättä väittää ilossa eläjien, miten hyvänsä iloinnevatkin, olevan onnellisia, eikä tee vähääkään erotusta ilojen välillä, mitkä ovat hyviä, mitkä huonoja? Mutta virka nyt vieläkin minulle: väitätkö sulotunteisen ja hyvän olevan samaa, vai onko jotain sellaistakin sulotunteista joka ei ole hyvää?
Kallikles. Ettei puheeni tulisi ristiriitaista, jos sanoisin olevan jotain toisenlaistakin sulotunteista, väitän niiden olevan yhtä.[113]
Sokrates. Sinä pilaat edelliset puheemme, Kallikles, etkä enää voi minun kanssani kunnollisesti tutkia totuutta, jos puhut toisin kuin ajattelet.
Kallikles. Samoin sinäkin, Sokrates.