Valtiossa oli Platon eroittanut sielussa kolme osaa, järjen, uljuuden ja halun. Nyt [Myöskin Valtiossa havainnollistutetaan oppia sielun kolmijaosta vertauksella: Ihmisvaippaan on kätketty monipäinen hirviö, jalopeura ja ihminen. Jos ihminen hallitsee, on kokonaisolemus onnellinen.] hän antaa Sokrateen verrata sielua kokonaisuuteen, jonka muodostavat parivaljakko, jonka toinen hevonen on jalo, kaunis, hyveellinen ja helposti ohjattavissa, toinen taas huono, ruma, paheiden raskauttama ja uppiniskainen. Siivekkäänä on sielu kerran kulkenut jumalien autuaassa saatossa voimiensa ja tahtonsa mukaan heitä seuraten. Se on aina ollut vaarassa vaipua maahan, koska paheiden täyttämä hevonen on häirinnyt tasapainoa ja pyrkinyt painamaan valjaikkoa alas. Täydellisimmät kuolemattomiksi kutsutut sielut kohoavat ulkopuolelle taivaankin ja saavat nähdä todellisen olevaisen, ideamaailman, missä erikoisesti oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja tiedon ideat loistavat esiin. Jos sielut saattavat seurata jumalia, säilyvät ne vahingoittumattomina, jolleivät, kadottavat ne siipensä ja putoavat maahan. Sen mukaan, miten sielut ovat jaksaneet kohota jumalien mukana tai olleet kohoamatta ja tyytyneet vain arvelusta lähtevään ravintoon, saavat ne paikkansa maallisessa vaelluksessa. Suurin onni on tulla istutetuksi siemeneen, josta kehittyy viisautta ja kauneutta rakastava, Musain taiteita (ei kuitenkaan runoutta) harjoittava ja Erosta kunnioittava mies. Sitä seuraava aste on lainkuuliaisen, sotaan ja hallitsemiseen kykenevän kuninkaan siemen. Ja niin jatkuu arvojärjestys alenevassa sarjassa, jonka sofisti ja tyranni päättävät, ja jossa runoilijalle on vasta kuudes sija yhdeksästä.
Sielut palaavat sinne, mistä ovat lähteneet, vasta kymmenen tuhannen vuoden kuluttua; vain sen sielu, joka vilpittömästi on harrastanut filosofiaa tai filosofisella tavalla harjoittanut poikarakkautta, saa siivet kolmantena tuhatvuotisjaksona. Maisen elämänsä jälkeen saavat sielut joko maan alla suorittaen rangaistustaan tai asuen jossakin kohdassa taivasta oikeudenmukaisen palkintonsa. Joka tuhannentena vuotena ne saavat valita uuden elämän.
Nämä ajatukset ovat läheistä sukua Valtion sielunvaellusopille ja tietävät kehitystä Phaidonissa esitetystä kannasta, minkä mukaan vain filosofeille luvataan ruumiiton elämä vielä kauniimmissa asunnoissa kuin maiset ovat.
Jotta maahan vaipunut sielu voisi palata entiseen asemaansa, on hänen uudelleen saatava siivet. Tämä taas on mahdollista vain sikäli, mikäli voimme tässä maailmassa olevissa ideamaailman jäljennöksissä tajuta jotakin tuosta entisestä maailmastamme. Vain kauneuden ideasta on terävimmän aistimme, näkömme havaittavissa selvä kuva. Tämä kauneus synnyttää rakkauden. Rakastetun olemus herättää sielussa muiston todellisesta kauneudesta ja muodostuu siksi voimaksi, joka johtaa sielua kohti ideain autuasta maailmaa. Vaikea on tosin kulkea tämä tie. Sielun alhainen osa, tuo hillitön ja epäjalo hevonen, koettaa syöstä koko sielun huonoihin nautintoihin. Vain filosofisesti harjoitettu rakkaus johtaa oikeaan.
Että Platon monin verran syvemmin saattoi tunkeutua asian ytimeen kuin Lysias osoittaa tämä myytti. Mutta se näyttää myös, mitenkä vaikeata on vetää jyrkkää rajaa ajattelun ja runouden välille. Filosofin sielu tuskin voi tunkeutua tosiolevaisen maailmoihin ilman jotakin osaa siitä näkemyksestä, joka synnyttää tosi runouden. Ja toiselta puolen ei suurta runoutta synny ilman filosofiaa.
Runoilijaolemuksellaan kenties yhtä paljon kuin hellittämättömällä pyrkimyksellä viisauteen veti Platon Ateenan nuorukaisista jaloimmat Akademiaansa, missä Platon koko persoonallisuutensa voimalla harjoitti "sielujen ohjaustaitoa". Lienee kuitenkin ollut monta, jotka jättivät hänet ja kääntyivät toisaalle, missä kansalaiseksi ja ihmiseksi näytti helpommin voivan kehittyä. Useitten oppilaistaan sai Platon nähdä siirtyvän puhetaidon opettajan Isokrateen kouluun, joka hänkin käsitti toimintansa ennen kaikkea nuorisoa kasvattavaksi. Platonin mielestä ei Isokrateen viittoma tie ollut oikea. Se, joka ei pyrkinyt herättämään kasvateissaan todellista tietoa, ei myöskään voinut synnyttää heissä hyveitä. Ja se, mitä Platon antaa Sokrateen Isokrateesta lausua viimeisissä vuorosanoissaan, onkin kai käsitettävä pettymyksen ilmaukseksi siitä, ettei Isokrates ollut täyttänyt niitä lupauksia, joita hänen luontaiset lahjansa ja filosofinen luonteensa olivat hänestä antaneet silloin, kun hän vielä oli nuori. Ja niin lieneekin syvimmältään Isokrates se objekti, johon polemiikki retoriikkaa vastaan kohdistuu, eikä jo silloin kuollut Lysias, jonka Platon on tuonut näyttämölle vain siksi, että hänen persoonansa ja taiteilijaominaisuutensa ulkonaisesti paremmin kuin Isokrateen soveltuivat Platonin tarkoituksiin.
Lysias ja Sokrates edustavat vastakohtia, jotka ulottuvat kautta aikojen. Filosofia ja retoriikka, ajatus ja puhe, sisältö ja muoto ovat vain harvoin yhtyneet sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Ehkä niistä synteeseistä, jotka nämä kaksi antiteesiä ovat synnyttäneet, on täydellisimpiä se, jonka Platon, itse tosin olematta siitä tietoinen, on luonut.
Suomentaja.
PHAIDROS.
Vuoropuhelun henkilöt: