— Lapsi raukka! huudahti Max heräten siitä horroksesta, johon hän näytti vaipuneen. Mitä onnea on hänelläkin elämässään ollut?
Ikään kuin hänen äänestänsä havahtuneena avasi Arsène äkkiä silmänsä.
— Olen rakastanut! kuiskasi hän painuneella äänellä, liikuttaen sormiansa ja näyttäen tahtovan ojentaa käsiänsä. Max ja rouva de Piennes olivat molemmat tulleet lähemmäs ja tarttuivat nyt kumpikin hänen käsiinsä.
— Olen rakastanut, toisti kuolevainen surullisesti hymyillen.
Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa. Vielä kauvan aikaa sen jälkeen pitelivät Max ja rouva de Piennes hänen kylmiä käsiänsä uskaltamatta luoda ylös katsettaan…
IV.
No niin, lukijattareni, teidän mielestänne on kertomus kai nyt lopussa ettekä halua enempää kuulla. Olisin kuitenkin luullut teidän tahtovan tietää tekikö hra de Salligny matkansa Kreikkaan vai ei ja … mutta nyt on jo aika lopettaa ja te olette saaneet tästä tarpeeksenne. No, jääköön sitten! Mutta elkää tehkö uhkarohkeita johtopäätöksiä, sillä minä en ole ainoallakaan sanalla sellaisiin aihetta antanut, sen vakuutan. Elkääkä varsinkaan epäilkö kertomukseni todenperäisyyttä. Vai epäilettekö? Menkää sitten Père-Lachaisen hautausmaalle: noin kaksikymmentä askelta kenraali Foyn hautakummulta vasemmalle tapaatte aivan yksinkertaisen, kovasta kalkkikivestä hakatun hautakiven, jota ympäröivät aina hyvin hoidetut kukkaset. Siihen kiveen kaiverrettuna luette sankarittareni nimen: Arsène Guillot ja jos kumarrutte lähemmäksi sitä tarkastamaan, huomaatte siinä — ellei sade jo ole hävitystyötään tehnyt — seuraavat lyijykynällä piirretyt, sangen hienolla käsialalla kirjoitetut sanat:
— Arsène raukka! hän rukoilee edestämme —[13]
Viiteselitykset:
[1] Lettres à une inconnue, 2 osaa, Lettres à une autre inconnue, 1 nidos ja Lettres a M. Panizzi, 2 osaa.