— Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut vangitaan vallan asuntosi edessä?
Tämä näytti poikaan vaikuttavan.
— Mitäs sinä annat minulle, jos kätken sinut? sanoi hän lähemmäksi tullen.
Rosvo kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä viiden
frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin ostoa varten.
Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen käteensä ja sanoi
Gianettolle:
— Ole huoletta!
Samassa hän teki suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinäsuovaan. Gianetto kyyristyi sinne, ja poika peitteli hänet ylt'ympäri, niin että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, mutta ettei kukaan voinut epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle mieleen eräs kylläkin ovela metsäläisviekkaus.
Hän kävi noutamassa naaraskissan penikkoineen ja asetti ne heinäsuovan päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan. Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle johtavalla polulla hän peitteli ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan levollisena taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.
Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan, keltakauluksiseen univormuun puettua miestä erään ajutantin johdolla. Ajutantti oli hieman sukua Mateelle. (Kuten tiettyä laskevat korsikkalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin muut.) Hänen nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies, jota rosvot kovasti pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.
— Hyvää päivää, pikku serkku, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt erään miehen juuri kulkevan tästä ohi?
— Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä serkku, vastasi poika typerän näköisenä.