— Onpa se punainen, sanoi hän. Se merkitsee, että tuon kuuluisan varustuksen valloitus käy meille kalliiksi!
Minä olen aina ollut taikauskoinen, ja varsinkin tällä hetkellä teki tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, mutta en saanut unta. Nousin makuulta ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.
Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadantuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämeni, ja koneellisesti minä asettelin nenäliinan ja lompakon rinnalleni jonkinlaiseksi panssariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin, ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui, sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä, kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.
Noin kolmen aikaan saapui ajutantti tuoden käskyn. Meidät kutsuttiin uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me seurasimme heitä verkalleen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näimme venäläisten etuvartijoiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen takaisin.
Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, mutta molemmat jotenkin kauas edellemme. Ne alkoivat sangen kiivaan tulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.
Eräs ylänkö melkein suojasi rykmenttimme venäläisten tulelta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskelivät meitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.
Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei minua pelottanutkaan, ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n salongissa Provencen-kadun varrella.
Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: »Kas nyt te saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea.»
Minä hymyilin kuin sodan jumala ja pyyhkäisin hihaltani pois multaa, jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunankuula oli viskannut päälleni.
Venäläiset näyttivät huomaavan luotiensa huonon menestyksen, sillä he rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatinsirpale pyyhkäisi lakin päästäni ja tappoi miehen sivultani.