Ensimäisten rajujen ilonpurkausten jälkeen täytyi Elsan heti kertoa, kuinka hän oli tullut sinne, ja miksei hän ollut niin pitkään aikaan antanut itsestään mitään tietoja.
Kun Jervis oli haavoittanut Lignerin revolverin laukauksella, onnistuen siten päästä takaa-ajajiensa käsistä, poikkesi hän tavalliselta tiellä ja ratsasti saaliineen pitkin metsän laitaa pientä syrjätietä.
Täällä hän tunsi olevansa verrattain turvassa takaa-ajajiltaan. Ratsastettuaan vielä peninkulman verran pienen joen rantaa pitkin, oli arvattavasti kipeä haava pakottanut hänet laskeutumaan alas hevosen selästä jäähdyttääkseen kasvojaan vedellä. Tätä tilaisuutta oli Elsa käyttänyt hyväkseen ja pakeni. Hän käänsi hevosen ja ajoi täyttä laukkaa niille paikoin, jossa hän tiesi isän ja veljien olevan. Mutta kun hän saapui sinne, olivat he poissa. Elsa oli silloin ratsastanut edelleen, mutta pimeän tähden ei hän löytänyt oikeaa tietä Allansiin, vaan oli myöhään yöllä puolikuolleena tuskasta ja väsymyksestä saapunut eräälle yksinäiselle farmille.
Farmin asukkaat olivat mitä ystävällisimmin pyytäneet häntä pysähtymään sinne yöksi. Seuranvana päivänä sairastui hän ankarasti kuumeesen ja makasi useampia päiviä kuoleman kanssa kamppaillen.
Kun hän viimeinkin oli tullut siksi voimiinsa, että olisi kyennyt, lähtemään kotimatkalle, oli Stefan Lignerin farmi sillä aikaa palanut, ja saavuttuaan nykyisen puolisonsa saattamana vanhaan rakkaasen kotiinsa, löysi Elsa isänsä farmista ainoastaan hiiltyneet rauniot.
He tiedustelivat asiaa muutamilta lähiseudun farmareilta, mutta nämä eivät voineet antaa mitään tietoja hänen omaisistaan. Hän palasi sentähden nuoren Bradlaughin mukana tämän vanhempien luo ja tuli vuoden perästä hänen vaimokseen.
Vanha Stefan Ligner laskeutui pian ikuiseen lepoon, jättäen farmin molemmille pojilleen.
Ne vaikeat vammat, jotka sota oli maalle tuottanut, korjautuivat sittemmin vähitellen, ja orjuuden asemasta kukoistaa nyt Etelävaltioissakin vapaan työn siunaus.