Laulussa minä olin Srikantha Babun lempioppilas. Hän oli opettanut minut laulamaan: "Ah, kauas häipyneet on Vradzhan vainiot"[11] ja kuljetti minua nyt mukanansa kaikkiin huoneisiin sitä esittämään. Minä lauloin, hän säesti kilkutti sitarillansa, ja kun ehdittiin kertosäkeeseen, niin hän yhtyi lauluun toistaen sitä toistamistaan samalla hymyillen ja nyökyttäen päätänsä jokaiselle, ikäänkuin olisi tahtonut heitä rohkaista runsaisiin suosionosoituksiin.

Isääni hän hartaasti kunnioitti. Erääseen hänen laulamaansa säveleen oli sepitetty hymni: "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän." Laulaessaan sitä isälleni Srikantha Babu viehättyi siinä määrin, että hypähti seisaallensa, helisytti voimallisesti sitariansa laulaessaan "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän" ja heilahdutti sitten kättänsä kohti isäni kasvoja muuttaen samassa tekstiä: "Sillä sinä olet meidän sydäntemme sydän."

Kun vanhus kävi viimeisen kerran isääni tervehtimässä, niin viimeksimainittu, itse vuoteen omana, asui eräässä virran varrella sijaitsevassa huvilassa Tshinsurassa. Srikantha Babu, joka oli jo sairautensa viimeisissä vaiheissa, ei kyennyt enää auttamatta nousemaan, ja hänen täytyi työntää silmäluomensa auki voidakseen nähdä. Siinä tilassa hän matkusti, tyttärensä hoivaamana, asuinpaikastansa Birbhumista Tshinsuraan. Ankarasti ponnistaen hän sai vielä kerran kunnioittavasti koskettaneeksi isäni jalkoja ja palasi sitten asuntoonsa, missä kuoli pari päivää myöhemmin. Hänen tyttärensä kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli lähtenyt ikuiseen nuoruuteen hymisten laulua: "Kuinka suloinen onkaan armosi, Herra!"

11

BENGALIN-OPINTOMME PÄÄTTYVÄT

Koulussa me olimme silloin viimeisenedellisellä luokalla. Kotona harjoittamamme bengalinkielen opinnot olivat johtaneet meidät paljoa kauemmaksi kuin koulun ohjelma edellytti. Me olimme tutkineet Akshai Dattan "Yleistajuisen fysiikan" ja olimme suoriutuneet myös Meghnadvadha-eepoksesta. Luonnontiedettä meille opetettiin ilman havaintovälineitä, joten tietomme oli pelkkää kirjaviisautta. Siihen käyttämämme aika oli tosiaankin kerrassaan tuhlattu; olisipa minun mielestäni ollut paljoa parempi, jos se olisi tuhlattu joutilaisuuteen. Meghnadhvadhakaan ei tuottanut meille suurta iloa. Maukkainkaan makupala ei ole meille nautinnoksi, jos se singotaan vasten otsaamme. Ja kun eeposta käytellään kieliopin opettamiseen, niin onpa kuin käytettäisiin miekkaa partaveitsenä — paha miekalle, paha leualle. Runouden opetuksellisessa käsittelyssä on asetuttava tunne-elämän kannalle; jos siinä pidetään silmämääränä vain kielioppia ja sanakirjaa, niin ei varmaankaan saavuteta Sarasvati-jumalattaren suosiota.

Normaalikoulussa harjoittamamme opinnot päättyivät varsin äkkiä. Asian laita oli näin. Eräs koulumme opettajista halusi lainata kirjastostamme isoisäni elämäkerran, jonka oli kirjoittanut Mitra. Serkkuni ja luokkatoverini Satja rohkeni ottaa esittääkseen pyynnön isälleni. Mutta sitten hän johtui siihen päätökseen, ettei ollut hyvä puhutella häntä jokapäiväisellä bengalinkielellä. Senvuoksi hän sommitteli itselleen lauseen vanhaa kirjakieltä ja esitti sen niin ylen huolellisesti, että isäni ilmeisesti johtui ajattelemaan bengalinopintojemme jo ehtineen hieman liian pitkälle ja olevan vaarassa käydä liiallisiksikin. Seuraavana aamuna, kun pöytämme oli jo tavallisuuden mukaan asetettu etelänpuoliselle kuistikolle, mustataulu riippui naulassaan ja kaikki oli valmiina, jotta Nilkamal Babu voi aloittaa opetuksensa, meidät kaikki kolme kutsuttiin yläkertaan isäni huoneeseen. "Te saatte lopettaa bengalinkielenopintonne", virkkoi hän. Sydämemme olivat ilon huumeessa.

Nilkamal Babu odotti alakerrassa, kirjamme lepäsivät avoimina pöydällä, ja hän epäilemättä harkitsi, eikö olisi syytä tutkia vielä kerran Meghnadhvadha alusta loppuun meidän kerallamme. Mutta samoinkuin kuolinvuoteella lepäävästä jokapäiväisen elämän puuhat näyttävät epätodellisilta, samoin muuttui meidänkin silmissämme kohta kaikki, mestaristamme aina siihen naulaan saakka, jossa mustataulu riippui, pelkäksi haamuksi. Ainoana huolenamme oli, kuinka saisimme uutisemme soveliaalla tavalla ilmoitetuksi Nilkamal Babulle. Melkoista itsehillintää käytellen onnistuimme sen vihdoin suorittamaan mustalletaululle piirrettyjen mittausopillisten kuvioiden ihmetellen tuijotellessa ja Meghnadvadhan silosäkeen osoittaessa ilmeistä ällistystä.

Lähtiessään mestarimme lausui: "Velvollisuuteni on toisinaan pakottanut minua kohtelemaan teitä ankarasti — älkää kantako minulle senvuoksi kaunaa. Myöhemmin te opitte ymmärtämään, mikä arvo oppimallanne on."

Minä olen oppinut sen ymmärtämään. Oman kielemme opinnot elvyttivät meidän henkeämme. Oppimisen tulisi mahdollisimman suuressa määrässä noudattaa ravitsemistoimintaa. Kun jo ensimmäinen suupala maistuu hyvältä, niin sulatuselimet alkavat kohta toimia, ennenkuin joutuvat rasitetuiksi, joten sulatusnesteet pääsevät täysin vaikuttamaan. Aivan toisin on laita, kun bengalilaista poikaa aletaan opettaa englanninkielellä. Ensimmäinen pala on murtaa molemmat hammasrivit hänen suustansa — siellä tapahtuu todellinen maanjäristys! Ja kun hän vihdoin havaitsee, ettei suupala kuulu kivikuntaan, vain on sulava makeinen, niin puolet hänelle suodusta elämänajasta on ehtinyt kulua. Oikeinkirjoitusta ja kielioppia märehdittäessä sisäinen ihminen jää nälkäiseksi, ja kun hän vihdoin maistaa mitä pureksii, niin ruokahalu on sillävälin hävinnyt. Ellei koko ihmismieli ole alun pitäen toiminnassa, niin sen voimat eivät pääse milloinkaan täysin kehkeytymään. Kaikkien ympärillämme vaatiessa englanninkielistä opetusta velisarjamme kolmas mies oli kyllin urhoollinen vaatiakseen bengalinopintojemme suorittamista. Hänelle olkoon vielä taivaassa harras kiitokseni.