»Kaikkein ylimpään kerrokseen», sanoi Satiš.
Talon ylimmässä osassa oli kattotasanteen kulmauksessa pieni huone, jonka edessä oli eteläpuolella katettu kuistikko auringon ja sateen suojana. He seurasivat tottelevaisesti Satišia ja näkivät kuistikolle levitetyllä pienellä matolla istumassa keski-ikäisen naisen, joka luki Kamajanaa, lasit nenällä. Hänen silmälaseistaan oli toinen sanka katkennut, ja sen sijaan asetettu nauha riippui hänen korvallisellaan. Hän näytti suunnilleen neljänkymmenenviiden vuoden ikäiseltä. Hänen hiuksensa olivat otsalta ohenneet, mutta hänen ihonsa oli raikas ja kasvot olivat yhä pulleat kuin kypsä hedelmä. Hänen kulmakarvojensa välissä oli alinomainen kastimerkki, mutta hänellä ei ollut yllään minkäänlaisia koruja, ja vaatetuksena oli leskenpuku.
Nähdessään Lolitan hän nopeasti otti lasit nenältään, laski kädestään kirjan ja silmäili häntä verrattain uteliaasti. Nähdessään sitten Binoin hän nousi nopeasti, veti sarinsa takaraivolleen ja aikoi vetäytyä huoneeseensa. Mutta Satiš tarttui häneen ja sanoi: »Täti, miksi lähdet pois? Tämä on minun sisareni Lolita, ja tuo on Binoi Babu. Vanhempi sisareni tulee huomenna.» Tämä lyhyt esittely näytti riittävältä, ja Satiš oli varmaan kuvaillut ystävänsä seikkaperäisesti jo ennakolta, sillä päästessään kerran kertomaan sellaisista asioista, jotka häntä itseänsä huvittivat, hän ei milloinkaan jättänyt mitään sanomatta.
Lolita seisoi sanatonna, voimatta käsittää, kuka tämä Satišin »täti» saattoi olla. Mutta havaitessaan Binoin heti tervehtivän syvään kumartaen hän teki samoin.
Täti toi sitten huoneestaan ison maton, levitti sen ja sanoi: »Istu, poikani; istu pieni maammoseni.» Binoin ja Lolitan istuuduttua hänkin jälleen istuutui, ja Satiš vetäytyi hänen luokseen. Täti kiersi käsivartensa Satišin ympärille ja sanoi tulijoille: »Te ette arvatenkaan minua tunne. Minä olen Satišin täti — Satišin äiti oli minun sisareni.»
Eivät niinkään nämä harvat esittelysanat kuin jokin hänen kasvojensa ja äänensä ilme tuntui viittaavan kyynelten puhdistamaan murheen-elämään.
Hänen sanoessaan »minä olen Satišin täti» ja puristaessaan pikku Satišia poveansa vasten Binoi tunsi syvää myötätuntoa, vaikka ei tietänytkään mitään muuta hänen elämänsä tarinasta. Hän sanoi: »Ei käy päinsä, että olette vain Satišin täti. Minä alan riidellä hänen kanssaan, jos hän siten teidät valtaa! On jo kyllin ikävä juttu, että hän tahtoo välttämättä nimittää minua Binoi Babuksi eikä dadaksi — ja kaiken lisäksi minun pitäisi vielä suostua siihen, että hän anastaa minulta tädin!»
Binoi voitti aina helposti puolelleen ihmisten myötätunnon, ja aivan kohta oli tuo miellyttävästi jutteleva, älykkäännäköinen nuori mies tädin sydämen omistajien joukkoon kuuluva. »Entä missä on minun sisareni, sinun äitisi, poikani?» kysyi täti.
»Minä olen menettänyt oman äitini aikoja sitten», vastasi Binoi, »mutta en sittenkään voi sanoa, ettei minulla ole äitiä». Hänen silmänsä kostuivat, kun hän ajatteli, mitä Anandamoji hänelle merkitsi.
He juttelivat kohta toistensa kanssa niin vilkkaasti, ettei kukaan olisi arvannut heidän kohdanneen toisensa aivan äsken. Satiš liittyi tavan takaa keskusteluun asiaankuulumattomine huomautuksineen, mutta Lolita oli vaiti.