Heistä tuli kohta oivat ystävät, ja Binoi sai aivan pian tietää, ettei Pareš Babu ollut heidän oma isänsä, vaan oli huoltanut heitä kasvatteinansa pienestä pitäen. Sisaren nimi oli aikaisemmin ollut Radharani, mutta Pareš Babun puoliso oli muuttanut sen Sutšaritaksi, joka ei kuulostanut niin hyökkäävän oikeauskoiselta kuin edellinen.
Satišin alkaessa lähteä Binoi kysyi häneltä, osasiko hän kulkea yksin, ja pieni veikko vastasi loukkaantuneen ylpeästi: »Yksinhän minä olen aina matkassa!» Kun Binoi sanoi: »Minä saattelen sinut kotiin», hän kerrassaan pahastui sellaisesta miehuutensa väheksymisestä ja sanoi: »Minkätähden? Minä osaan kulkea yksinkin aivan hyvin.» Sitten hän alkoi mainita kaikenlaisia esimerkkejä, joiden oli määrä osoittaa, kuinka tavallinen asia yksin-kulkeminen hänelle oli.
Pojan oli aivan mahdoton käsittää, minkätähden Binoi sittenkin tahtoi välttämättä saatella häntä aina ovelle saakka.
Kun Satiš sitten kehoitti Binoita tulemaan sisään, Binoi kieltäytyi jyrkästi sanoen: »Ei, en tule nyt. Tulen toisen kerran.»
Kotiin palattuaan Binoi otti kirjekuoren, ja luki siihen kirjoitetun osoitteen niin moneen kertaan, että pian muisti ulkoa jokaisen siihen kuuluvan viivan ja koukeron. Sitten hän sijoitti sen sisältöineen laatikkoonsa ylen huolellisesti — oli ilmeistä, ettei tuota rahasummaa tultaisi milloinkaan käyttämään, ei pahimmankaan pulan sattuessa.
TOINEN LUKU.
Eräänä pimeänä iltana taivas oli synkkien ja raskaiden sadepilvien peitossa. Tämän äänettömän, tympeän, keltaisenharmaan pilvikatteen alla lepäsi Kalkuttan kaupunki liikahtamatta kuin iso äkäinen koira, käppyrään painautuneena, pää hännän varassa. Edellisestä illasta saakka oli vihmonut lakkaamatta, niin alinomaisesti, että kadut olivat käyneet mutaisiksi, mutta ei niin kiivaasti, että muta olisi huuhtoutunut pois. Sade oli tauonnut neljän aikaan iltapuolella, mutta pilvet näyttivät yhä uhkaavilta. Tämän synkän sään vallitessa, kun oli yhtä epämieluista pysytellä huoneissa kuin epävarmaa uskaltautua ulos kaduille, kaksi nuorta miestä istui pajutuoleissa kolmikerroksisen rakennuksen kostealla kattotasanteella.
Pieninä poikasina nämä ystävykset olivat leikkineet tällä tasanteella koulusta palattuaan, tutkintoihinsa valmistautuessaan he olivat ääneen lausuellen painaneet muistiin muistettaviansa astellen edestakaisin kuin hurmiotilassa, ja kuuman sään vallitessa heillä oli ollut tapana opistosta kotiuduttuaan nauttia täällä ilta-ateriansa ja jäädä väittelemään aina kello kahteen saakka havahtuakseen auringon noustessa matolta, jolle olivat molemmin nukahtaneet. Kun tutkintoja ei ollut enää suoritettavina, oli tällä kattotasanteella pidetty Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran kokouksia, toisen toimiessa puheenjohtajana ja toisen sihteerinä.
Puheenjohtajan nimi oli Gourmohan, mutta ystävät ja sukulaiset mainitsivat häntä Goran nimellä. Hän näytti kasvaneen auttamattomasti koko ympäristöänsä korkeammaksi. Eräs hänen opettajistaan oli tavannut nimittää häntä Lumivuoreksi, sillä hän oli tavattoman vaalea, kasvoissa ei näkynyt vähintäkään tummaa vivahdusta. Hänen mittansa oli suunnilleen kolme kyynärää ja kämmenen leveys, hän oli luiseva, ja nyrkit olivat kuin tiikerin käpälät. Hänen äänensä oli niin syvä ja jylhä, että pahoin pelästyi, jos kuuli arvaamattaan hänen huutavan: »Kuka siellä?» Hänen kasvonsa näyttivät tarpeettoman laajoilta ja tavattoman jylhiltä, leuka- ja poskiluut olivat kuin linnoituksen rintavarustukset. Kulmakarvoja tuskin ollenkaan huomasi otsassa, joka leveänä kaartui kohti korvia. Huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut, nenä työntyi niiden yli kuin säilä. Silmät olivat pienet, mutta terävät; ne näyttivät tähtäävän johonkin etäiseen esineeseen nuolten tavoin, mutta valmiina äkkiä käännähtämään ja iskemään jotakin lähellä olevaa. Gourmohan ei oikeastaan ollut hyvännäköinen, mutta mahdotonta oli jättää hänet havaitsematta, sillä hän oli ehdottomasti silmiinpistävä millaisessa seurassa tahansa.
Hänen ystävänsä Binoi oli vaatimaton, mutta valpas, kuten sivistyneet bengalilaiset yleensä. Hänen luontainen herkkyytensä ja terävä älynsä loivat toisiinsa yhtyen hänen kasvoihinsa erikoisen ilmeen. Lukiossa hän oli aina saanut hyvät arvolauseet ja voittanut palkintoja; Gora sitävastoin ei ollut kyennyt etenemään samaa vauhtia, koska lukeminen ei niin suuressa määrin häntä miellyttänyt. Hän ei tajunnut asioita yhtä nopeasti kuin Binoi, ja hänen muistinsa oli huonompi. Niinpä täytyikin Binoin, uskollisen ratsun tavoin, kantaa Gora mukanaan läpi kaikkien tutkintojen.