Näistä eri syistä Sutšarita oli osoittanut Haranille nimenomaista kunnioitusta, aivan samoin kuin kaikille muillekin hyville brahmoille. Olipa hän Dakkasta Kalkuttaan tullessaan kiihkeästi halunnutkin päästä hänen tuttavakseen.
Sutšarita ei ollut ainoastaan tutustunut tuohon kuuluisaan henkilöön, vaan oli vielä osoittanut häneen kohdistuvaa erikoismieltymystäkin. Haran tosin ei ollut avoimesti tunnustanut rakkauttansa Sutšaritalle, mutta oli antautunut niin uutterasti poistamaan hänen puutoksiansa, korjaamaan hänen virheitänsä, lisäämään hänen innostustansa ja yleensäkin häntä parantamaan, että kaikki selvästi huomasivat hänen haluavan tehdä juuri tästä tytöstä itselleen kelvollisen apulaisen. Havaitessaan voittaneensa tuon kuuluisan miehen sydämen Sutšarita puolestaan ei voinut olla kokematta kunnioituksen sekaista ylpeyden tunnetta.
Vaikka nimenomaista kosintaa ei ollut tapahtunut, kaikki kuitenkin pitivät liittoa päätettynä, ja Sutšaritakin suhtautui siihen ikäänkuin ihan varmaan asiaan pitäen tärkeimpänä tehtävänään yrittää uutteruuden ja harjoituksen avulla tulla sen miehen arvoiseksi, joka oli uhrannut koko elämänsä Brahma Samadžin menestykselle. Avioliitto ilmeni hänelle jämeänä, pelkoa, harrasta kunnioitusta ja vastuunalaisuuden tuntoa herättävänä linnoituksena, ei pelkän onnellisen elämän, vaan ankaran taistelun tyyssijana, ei perheenpiiriin vaan historiaan kuuluvana tosiasiana.
Jos avioliitto olisi solmittu asiain ollessa tässä vaiheessaan, niin ainakin morsiamen omaiset olisivat pitäneet sitä hyvänäkin onnena. Mutta Haran oli valitettavasti johtunut pitämään oman tärkeän elämänsä velvollisuuksia niin valtavina, että katsoi arvoonsa soveltumattomaksi mennä naimisiin vain molemminpuolisen kiintymyksen vuoksi. Hänen mielestään oli sellaisen askelen ottaminen ihan mahdotonta, ellei sitä ennen tarkoin punninnut, tulisiko Brahma Samadž tästä liitosta hyötymään. Näin hän ajatteli alkaessaan asettaa Sutšaritaa kokeenalaiseksi.
Mutta kun ihminen siten koettelee toista ihmistä, joutuu hän samalla itsekin koeteltavaksi. Kun siis Haran tuli tunnetuksi tämän perheen keskuudessa tutunomaisemmalla nimellänsä, »Panu Babuna», ei käynyt enää päinsä pitää häntä yksinomaan englantilaisen oppineisuuden varastohuoneena, metafyysillisen viisauden säiliönä ja Brahma Samadžin ainoalaatuisena hyödyttäjänä, vaan oli otettava lukuun sekin tosiasia, että hän oli ihminen, ja niinmuodoin hän ei ollutkaan enää pelkän palvonnan esine, vaan häneen alkoivat kohdistua myötä- ja vastatunnot.
Merkillistä oli, että sama seikka, joka loitolta vaikutti Sutšaritaan mieluisasti, lähemmin tutustuttaessa alkoi tuntua hänestä epämiellyttävältä. Asettuessaan kaiken Brahma Samadžiin sisältyvän toden, hyvän ja kauniin vartijaksi ja suojelijaksi Haran alkoi näyttää naurettavan vähäpätöiseltä. Ihmisen ainoa oikea suhde totuuteen on palvojan suhde — siinä mielessä näet ihminen muuttuu nöyräksi. Ollessaan ylpeä ja julkea ihminen vain osoittaa liiankin selvästi oman suhteellisen pienuutensa. Siinä suhteessa Sutšarita tahtomattaankin havaitsi eroa Pareš Babun ja Haranin välillä. Pareš Babun tyyniä kasvoja katsellessaan näki heti hänessä piilevän jalon totuuden hohtelun. Haranin laita oli aivan toisin, sillä hänen hyökkäävän omahyväinen brahmalaisuutensa himmensi kaiken muun ja ilmeni koko kömpelyydessään kaikessa siinä, mitä hän sanoi tai teki.
Kun Haran, jonka päähänpiintymänä oli Brahma Samadžin menestys, arkailematta ryhtyi väittelemään Pareš Babuakin vastaan, niin Sutšarita ihan kimmurteli tuskissaan. Siihen aikaan eivät bengalilaiset, jotka olivat saaneet englantilaisen sivistyksen, tutkineet Bhagavadgitaa, mutta Pareš Babu luki sitä toisinaan Sutšaritalle, olipa vielä lukenut melkein koko Mahabharatankin hänelle. Haran tuota moitti, sillä hän tahtoi hävittää kaikki sellaiset kirjat brahmojen kirjastoista. Hän itse ei niitä milloinkaan lukenut, koska halusi pysytellä loitolla kaikesta sellaisesta kirjallisuudesta, jota oikeauskoiset suosivat. Maailman uskontojen pyhien kirjojen joukossa oli hänen ainoana tukikohtanansa Raamattu. Se, ettei Pareš Babu millään tavoin erottanut toisistaan brahmalaista ja ei-brahmalaista, mikäli asia koski pyhien kirjojen tutkimista ja muita hänen mielestään epäoleellisia seikkoja, oli Haranin alinomaisena silmätikkuna. Mutta Sutšarita ei voinut sietää sitä, että joku julkesi moittia Pareš Babun menettelyä, ei siinäkään tapauksessa, että se tapahtui salaisesti. Ja juuri tuo Haranin osoittama avoin julkeus se sai Sutšaritan arvostelemaan häntä toisin kuin ennen.
Mutta vaikka Sutšaritan tunsikin Haranin kiihkeän lahkolaismielen ja hänen kuivakiskoisen ahdasajatuksisuutensa vaikuttavan vieroittavasta ei avioliiton mahdollisuutta ollut kuitenkaan kummaltakaan taholta asetettu epäilyksenalaiseksi. Uskonnollisessa yhteisössä saa henkilö, joka itse merkitsee itsensä korkea-arvoiseksi, vähitellen toisiltakin saman arvonannon. Niinpä ei Pareš Babukaan kiistellyt Haranin vaatielmista, ja koska kaikki pitivät miestä eräänä Samadžin tulevista tukipylväistä, hänkin suostui vaieten hänen ajatuksiinsa. Eikä siinä kyllin: ainoa kysymys, joka hänen mieltänsä askarrutti, oli se, missä määrin Sutšarita oli kyllin hyvä sellaiselle miehelle; hän ei ollut johtunut milloinkaan tiedustelemaan, miellyttikö Haran Sutšaritaa.
Kun kukaan ei huolinut ottaa selkoa Sutšaritan omasta katsantokannasta, hänkin vähitellen oppi olemaan ajattelematta persoonallista kiintymystänsä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin Brahma Samadžin jäsenet, piti itsestään selvänä asiana, että jos Haran suvaitsisi sanoa ottavansa hänet vaimokseen, hänen tehtävänsä olisi suostua ja nähdä sellaisessa liitossa elämänsä suurin velvollisuus.
Asiat olivat yhä sillä kannalla, kun Pareš Babu kuuli ne muutamat kiivaat sanat, jotka Sutšarita lausui Goraa puolustaen, ja alkoi epäillä, kunnioittiko Sutšarita Harania niinkuin piti. Hän ajatteli, että siten ilmenneellä erimielisyydellä saattoi olla syvemmät syyt. Niinpä hän ei ollutkaan yhtä myöntyväinen kuin aikaisemmin, kun Baroda otti jälleen puheeksi Sutšaritan avioliiton.