Sinun kosketuksesi on pehmeä, tyttäreni, niin pehmeä kuin unen kosketus. Minusta tuntuu kuin siinä piilisi jotakin siitä suuresta pimeydestä, joka koskettaa sieluamme ikuisuuden taikasauvoin. — Mutta sinä, lapsukaiseni, olet päivänvalossa karkeleva perho. Sinulla on lintusi, kukkasi ja niittysi — mitä voitkaan löytää minusta, jonka keskus sijaitsee Suuressa Ainoassa ja jonka kehäviiva ei ole missään?
Vasanti
Minä en kaipaa mitään muuta. Sinun rakkautesi riittää minulle.
Sannjasi
Tyttö kuvittelee sydämensä typeryydessä, että minä häntä rakastan. Se ajatus tekee hänet onnelliseksi. Kuvitelkoon! Ihmiset kasvavat harhaluulojen keskellä, ja harhaluuloja he tarvitsevat lohdutuksekseen.
Vasanti
Kuulehan, taatto, tuo kiipijäkasvi, joka ryömii yli nurmen etsien puuta, jonka ympärille voisi kiertyä, on minun kiipijäni. Minä olen sitä hoitanut ja kastellut aina siitä ajasta, jolloin se ojensi ilmoille ainoastaan kaksi pientä lehteä, kuin itkevän pienokaisen huulet. Minä olen tuo köynnös — sekin on kasvanut tien vieressä ja voi helposti joutua tallatuksi. Näetkö nuo kauniit pienet kukkaset, vaaleansiniset valkoisine sydänpilkkuineen — nuo valkeat pilkut ovat niiden unelmia. Salli minun kevyesti koskettaa otsaasi näillä kukkasilla. Minulle ovat kaikki kauniit oliot näkymättömien ja tuntemattomien asioiden avaimia.
Sannjasi
Ei, ei, kauneus on pelkkää haavetta. Sille, joka tietää, ovat maan tomu ja kukka yhtä.
— Mutta mikä kaipaus virtaakaan vereeni ja luo silmieni eteen harson, jossa väikkyvät kaikki sateenkaaren värit? Kutooko itse luonto uniansa vaiheelleni hämärtäen aistejani? (Hän repii yht'äkkiä köynnöksen ja nousee.) Ei enempää, sillä tämä on kuolemaa. Mitä leikkiä leikitkään kanssani, tyttönen? Minä olen sannjasi, olen katkaissut kaikki siteeni, olen vapaa. — Ei, ei, älä itke! Minä en voi sietää kyyneliäsi. — Mutta missä piilikään sydämessäni tämä käärme, joka kihisten kohotti päätään piilostansa? Ei, ne eivät ole kuolleet — ne elävät, vaikka eivät saa ravintoa. Nuo kirotut olennot kalistelevat luurankojansa ja tanssivat sydämessäni, kun heidän valtiaansa, suuri noita, soittaa taikahuiluansa. — Älä itke, lapseni, tule luokseni! Sinä olet minulle kuin kadotetun maailman huuto, kuin kulkevan tähden laulu. Sinä tuot mieleeni jotakin, mikä on äärettömän paljon enemmän kuin tämä Luonto — enemmän kuin aurinko ja tähdet. Se on suuri kuin pimeys. Minä en sitä ymmärrä. Minä en ole sitä milloinkaan tuntenut, ja senvuoksi minä sitä pelkään. Minun täytyy lähteä luotasi. — Mene sinne, mistä tulit — sinä tuntemattoman sanansaattaja!