Sannjasi nähdään istumassa paadella vuoripolun varrella. Hänen ohitsensa kulkee paimenpoika laulaen.
Laulu
Älä käännä pois kasvojasi, minun armaani,
Kevät on povensa paljastanut,
Ja kukkaset hengittävät salaisuuksiansa metsien pimennossa.
Lehvien humina kuuluu kaukaa
Kuin öinen huokaus.
Halajan, armas, nähdä kasvojasi.
Sannjasi
Illan kulta sulaa siniseen mereen. Vuorenrinteen metsä tyhjentää päivänvalon viimeisen maljan. Vasemmalla näkyvät puiden lomitse kylän matalat majat, joissa ehtoolamput ovat sytytetyt — kuin hunnutettu äiti valvomassa pienokaistensa vuoteen ääressä. Sinä olet minun orjani, Luonto! Sinä olet levittänyt monivärisen mattosi siihen suureen saliin, jossa minä istun yksinäni, kuin kuningas, ja katselen, kuinka sinä karkelet, tähtikaulanauhan välkkyessä povellasi.
Paimentyttöjä kulkee ohi laulaen.
Paimentyttöjen laulu
Tumman virran takaa kaikuu kutsuva soitto.
Ah, onnellinen olin kotonani.
Mutta huilun helinä soi yön tyynessä ilmassa,
Ja tuska lävisti minun sydämeni.
Oi kertokaa, te, jotka tiedätte,
Mikä tie hänen luokseen vie.
Minä annan hänelle ainoan kukkaseni,
Hänen jalkojensa eteen sen lasken.
Ja kerron hänelle, että hänen soittonsa on minun rakkauteni.
Sannjasi
Luulenpa, etten ole kaikkien olemassaolojeni aikana nähnyt tällaista kuin yhden ainoan kerran ennen. Silloin oli illan malja kukkuroillaan rakkautta ja musiikkia, ja vieressäni istui eräs, jonka kasvot muistuvat mieleeni, kun katselen tuota painuvaa ehtootähteä. — Mutta missä onkaan nyt pieni tyttöni tummine, surullisine, kyyneltyneine silmineen? Istuuko hän majansa edustalla silmäillen samaa tähteä illan äärettömän yksinäisyyden läpi? Mutta tähden täytyy laskea, illan täytyy sulkea hänen silmänsä yön uneen, kyynelten täytyy kuivua ja nyyhkytysten tauota. Ei, minä en lähde takaisin! Muotoutukoon maailman unennäkö millaiseksi tahansa! Minä en häiritse sen kulkua enkä luo uusia haaveita. Minä tahdon nähdä, ajatella ja tietää.