Suprija
Kemankar on minun ystäväni, veljeni ja mestarini. Hänen mielensä on ollut alun pitäen luja ja voimakas, minun ajatuksiani sitävastoin ovat epäilykset aina ajelleet sinne tänne. Hän on kumminkin sulkenut minut kiinteästi sydämeensä, niinkuin kuu sulkee itseensä tummat täplänsä. Mutta olipa alus kuinka luja tahansa, jos sen pohjassa on pienikin reikä, niin sen täytyy upota. — Johtui luonnon laista, että sain sinut uppoamaan, Kemankar.
Malini
Saitko hänet uppoamaan?
Suprija
Sain. Sinä päivänä, jona kapina hiipi häveten tiehensä nähtyään sinun kasvojesi valon ja sinun vaiheillasi väikkyvän ylimaailmallisen musiikin, Kemankar yksin pysyi jäykkänä. Hän lähti luotani sanoen menevänsä vieraaseen maahan noutamaan sotureita kitkeäkseen uuden uskon juurinensa pois Kasin pyhästä maaperästä. — Sinä tiedät, mitä sitten seurasi. Sinä herätit minut eloon, uuteen maailmaan. »Kaiken elämän rakastaminen» oli pelkkä sana, joka ammoisista ajoista odotti todellistumistansa — ja sinussa minä näin sen totuuden ruumiillistuneena. Sydämeni kutsui ystävääni, mutta hän oli poissa, saavuttamattomissa. Sitten saapui kirje, jossa hän ilmoitti tulevansa, mukanaan vieras sotajoukko, pestäkseen uuden uskon pois verellä ja rangaistakseen sinua kuolemalla. — Minä en voinut kauemmin odottaa. Minä näytin kirjeen kuninkaalle.
Malini
Minkätähden unohdit itsesi, Suprija? Miksi antauduit pelon valtaan?
Eikö minun huoneessani ole kyllin sijaa hänelle ja hänen sotureillensa?
Kuningas tulee.
Kuningas