En osaa sanoa, mutta se on minulle päivänselvää. Minä luulen sen nähneeni usein jo ammoin olleina päivinä. En tiedä, kuinka pitkä aika siitä jo on kulunut. Tiedätkö sinä, milloin se oli? Minä näen kaikki: kuninkaan postinkuljettaja tulee tuolla yksinään vuoren rinnettä alas, vasemmassa kädessä lyhty ja selässä kirjelaukku; hän kapuaa siten kauan, kauan yötä päivää, ja tuolla, vuoren juurella, missä vesiputous muuttuu virraksi, hän lähtee kävelemään pitkin rantapolkua ja kulkee eteenpäin rukiin halki; sitten hän ehtii sokeriruokovainiolle ja häviää näkyvistä sillä kapealla tiellä, joka kulkee korkeiden sokeriruokojen keskitse; sitten hän saapuu aavalle niittulakeudelle, missä sirkka sirittää ja missä ei näy yhtäkään ihmistä, kurpat vain heiluttavat purstojansa ja kaivelevat nokallaan liejua. Minä tunnen hänen tulevan yhä lähemmäksi, ja minun sydämeni ilahtuu.
Taatto
Minun silmäni eivät ole enää nuoret, mutta sinun kertoessasi minäkin näen tuon kaiken.
Amal
Sanohan, fakiiri, tunnetko sinä sen kuninkaan, jolle tämä postitoimisto kuuluu?
Taatto
Tunnen; minä käyn joka päivä hänen luonansa almuani noutamassa.
Amal
Hyvä! Kun tästä paranen, niin minunkin täytyy saada häneltä almuni, eikö niin?
Taatto