I
Sannjasi luolansa edustalla.
Minulle ei ole olemassa päiviä ja öitä enempää kuin kuukausia ja vuosiakaan. Minulta on hyytynyt liikkumattomaksi se ajan virta, jonka aalloilla maailma keinuu oljenkorsien ja katkenneiden oksien lailla. Minä olen yksin tässä pimeässä onkalossani, itseeni uppoutuneena — ja iäinen yö lepää äänetönnä kuin omaa syvyyttänsä säikkyvä vuorijärvi. Halkeamista tihkuu vesipisaroita, ja lätäköissäni ui sammakoita niinkuin aina ennenkin. Minä istun tässä laulaen olemattomuuden loitsua. Maailman ääret väistyvät vähitellen yhä kauemmaksi. — Tähdet ovat sammuneet kuin ajan alasimelta singonneet kipinät, ja minä koen samaa iloa kuin Šiva-jumala, joka aioneja kestäneen uneksimisen jälkeen herää ja havaitsee olevansa yksinään äärettömän tuhoutuman sydämessä. Minä olen vapaa, minä olen suuri, ainoa yksinäinen. Kun olin vielä orjanasi, luonto, niin sinä nostit sydämeni kapinoimaan itseänsä vastaan ja sait sen käymään julmaa itsensätuhoamisen sotaa omassa maailmassaan. Himot, joilla ei ole mitään muuta tarkoitusperää kuin käytellä ravintonaan itseänsä ja kaikkea, mikä sattuu niiden tielle, kiihtivät minut raivoon. Minä harhailin kuin mielipuoli, omaa varjoani tavoitellen. Sinä ajoit minut nautinnon tulisin ruoskin kyllästymisen tyhjyyteen. Ja himot, joita sinä käytät syötteinäsi, houkuttelivat minut yhä kauemmas ahnauden äärettömään erämaahan, missä ruokani muuttui tomuksi ja juomani haihtui höyryksi.
Silloin, kun maailmani oli kyynelten ja tuskan rumentama, minä vannoin kostavani sinulle, sinä loppumaton lume, alinomaisten valhemuotojen valtiatar. Minä etsin suojaa pimeydestä — äärettömyyden linnasta — ja taistelin petollista valkeutta vastaan päivän toisensa jälkeen, kunnes se vihdoin menetti kaikki aseensa ja lepäsi voimatonna jalkojeni edessä. Nyt, kun olen vapautunut pelon ja himon vallasta, kun usvat ovat hälvenneet ja järkeni hohtaa puhtaana ja kirkkaana, minä tahdon lähteä valheiden kuningaskuntaan ja istua sen sydämellä järkähtämättömän jäykkänä.
II
Sannjasi tien vieressä.
Kuinka pieni ja rajoitettu onkaan tämä maa, jota näköranta alinomaa vartioi ja ahdistaa! Puut, rakennukset ja olioiden sekasorto kiusaavat katsettani. Valkeus on häkin tavoin sulkenut pimeän ikuisuuden ulkopuolellensa, ja hetket hypähtelevät ja huutelevat sen ristikon takana kuin vangitut linnut. Mutta minkätähden nuo ihmiset kiiruhtavat eteenpäin suurta melua pitäen? Näyttää siltä, kuin he aina pelkäisivät jonkin pääsevän heiltä karkuun — jonkin, mitä he eivät milloinkaan saavuta.
Ihmisjoukko kulkee ohi. Kylänvanhin ja kaksi naista tulevat.
Ensimmäinen nainen
Siunatkoon! Te saatte ihmisen ihan nauramaan.