Mutta, ah turmiokas onneni, aika on lyhyt.

Nuoruus kalpenee vuosi vuodelta; kevään päivät haihtuvat kerkeästi; hauraat kukkaset kuolevat tyhjästä, ja viisaan miehen varoitus kuuluu, että elämä on vain kastehelmi lotuksen lehdellä.

Ylenkatsoisinko tätä kaikkea ja tuijottaisin vain hänen jälkeensä, joka käänsi selkänsä minulle?

Se olisi tyhmää ja hassua, sillä aika on lyhyt.

Sitten tulkoot sateiset yöni roiskuvin jaloin! Hymyile, kultainen syksyni; tule, huoleton huhtikuu, heittäen laajalti suukkojasi!

Sinä tulet ja sinä, ja sinä myöskin.

Te lemmittyni, te tiedätte, että me kaikki olemme kuolevaisia. Onko viisasta antaa sydämensä särkyä vuoksi ihmisen, joka ottaa pois oman sydämensä? Sillä aika on lyhyt.

On suloista istua runosopessaan ja soinnutella säkeisiin, että sinä olet koko maailmani.

On sankarillista syleillä surujaan ja päättää olla vailla lohdutusta.

Mutta uusi hahmo pilkistää sisälle ovestani ja kohottaa silmänsä minun silmiini.