Nuori Mabruki astui lähemmäksi, lankesi polvilleen, syleili Stanleyn jalkoja ja sanoi:
"Valkoinen päällikkömme on viisas. Kaikki mitä tapahtuu, kirjoittaa hän kirjaan. Kultakin päivältä on hänellä aina jotakin kirjoittamista. Me mustat miehet, me emme tiedä mitään, muista mitään. Minkä eilen näimme, unhotamme tänään. Vaan valkoinen päällikkömme ei unhota mitään.
"Jos hän tarkastaa kirjojansa, niin hän ehkä löytää siellä jotakin Uledista — miten Uledi käyttäytyi Tanganika-järvellä; kuinka hän pelasti Zaidin koskesta; kuinka hän virrasta on pelastanut monta miestä, kuinka hän kanootteja rakennettaissa teki työtä kuin kolme miestä; kuinka hän aina on ollut ensimmäinen käskyjäsi tottelemaan; kuinka hän on ollut ikäänkuin venhepoikien isänä ja paljo muuta. Uledin katsannon alla, herra, ovat pojat rivakkaita ja nöyriä; ilman häntä he eivät kelpaa mihinkään. Uledi on Shumarin veli. Vaikka Uledi on huono, on Shumari kuitenkin hyvä. Shumari sanoo että jos Uledi päällikköjen tahdon mukaan tulee rangaistavaksi, niin hän tahtoo puolen rangaistusta osalleen; anna silloin toinen puoli pienelle Mabrukille ja päästä Uledi vapaaksi. Mabruki on puhunut."
"Se on hyvä", sanoi Stanley. "Uledi on tuomittu kansan päätöksen mukaan, vaan koska Shumari ja Mabruki ovat luvanneet antautua rangaistuksen alaiseksi, niin päästetään Uledi vapaaksi — Shumarille ja Mabrukille annetaan anteeksi."
Kun Uledi oli päässyt vapaaksi, astui hän esiin ja sanoi:
"Herra, ei Uledi varastanut. Perkele tunkeutui hänen sydämeensä. Uledista tulee hyvä mies tästälähin, ja jos hänen herransa tähän asti on ollut häneen tyytyväinen, niin tulee hän vastaisuudessa olemaan vielä tyytyväisempi."
Vaikka ne villit heimot, joiden kanssa retkikunnalla vielä oli tekemistä, olivat rauhaisat mielialaltaan, niin ne kuitenkin aivan vähästä voivat suuttua ja vihoissaan laukaista kovasti ladatut kiväärinsä joko muukalaisia tahi toisiaan vastaan. He olisivat heti kostaneet, jos pieninkin kapine olisi tullut heiltä varastetuksi, tahi jos joku olisi riitaantunut vähänkin jonkun heidän heimolaisensa kanssa. Heitä vihollisuuksiin ärsyttämään ei tarvittu muuta kuin että he näkivät jonkun kirjoittavan paperille, kuvaavan jotakin maisemaa, tekevän muistiinpanoja tahi yleisesti toimivan jotakin uutta ja outoa.
Stanley istui eräänä päivänä leirissään, jonka hän oli sijoittanut erääsen ystävälliseen, Mowa-nimiseen kylään, ja kirjoitti muistikirjaansa muutamain esineitten nimiä, siten laventaakseen jo ennestään laajaa villien kielen sanakirjaansa. Vaan hän oli ehtinyt työskennellä ainoastaan muutamia minuutteja, kun huomasi omituisen liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja pian juoksivat kaikki tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut, näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa poistaa julkiset vihollisuudet.
Sittekun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän leirin edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puolen matkaa ja istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.
"Mikä hätänä, ystäväni?" kysyi Stanley. "Miksi tulette sellaisissa joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sotaa? Sotaa? Sotaa ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti erehtyneet."