Matkustavainen on näillä seuduin, missä kansa on niin äärettömän taikauskoista, aina vaarassa joutua heidän raivonsa esineeksi. Jos joku päällikkö kaatuisi maahan hermohalvauksesta, leirissä ollessaan, tahi jos hän on asettunut huolimattomaan asentoon jollakin kalliolla ja putoaa maahan kuoliaana, jos joku tauti, niinkuin kolera tahi lavantauti, rupeaa raivoamaan jossakin kylässä, tahi jos pyssyn varomattomasta käyttämisestä joku onnettomuus on syynä jonkin kuolemaan, tahi jos joku hekumallinen päällikkö kuolee halvaukseen, niin voi varmaan tietää, että onnettomuuden syynä pidetään jotakin ilkeää vaikutusta matkustajan puolelta.
Frank hukkuu.
Frank oli matkan loppupuolella ollut sairas paiseista, jotka yhä enemmän laajenivat ja tuottivat hänelle suurta kipua. Hän hoiti niitä tosin huolellisesti, vaan oli kykenemätön käymään ja pitämään väkeä silmillä; harvoin hän kuitenkaan oli toimetonna. Oli helmipussia tehtävä, telttoja paikattava ja repeytyneitä vaatteita paikattava; työskennellessään hän usein lauloi jotakuta laulua tahi virttä. Luonteeltaan oli hän iloinen ja raikas kuin peippo ja piti paljon laulusta. Hänen suloinen äänensä synnytti säveliä, jotka ilahduttivat Stanleyn sydäntä ja hetkeksi haihduttivat hänen huolensa. Frankin kasvot ilahduttivat häntä, kun hän oli alakuloinen, ja Stanley kuunteli mielellään niitä lohdutuksen sanoja, joita hän heidän omalla kielellään lausui rehellisen ja lämpimän sydämensä pohjasta. Neljäneljättä kuukautta — niinkauan oli matka jo kestänyt — olivat he eläneet yhdessä, ja aina oli hän ollut Stanleyn voimallisena tukena ja palvellut häntä uskollisesti. He rakentelivat monta tuulentupaa yhdessä ja kuvailivat toivossaan monta loistavaa tulevaisuuden aatetta.
Frank ei kuitenkaan koskaan nähnyt näiden toteutuvan.
Kesäkuun 3 päivänä jätti Stanley seitsemän päivän pysähdyksen jälkeen Mowan matkustaakseen Zinga-nimiseen kylään, jonne hän aikoi sijoittaa uuden leiripaikan kylän suuren vesiputouksen yläpuolelle. Muun retkikunnan piti kulkea maitse; kanootteja aiottiin johtaa virtaa alas niin varovaisesti, kuin asianhaarat vaativat.
Kun Stanley venheineen jätti Mowa-lahden, ryömi Frank, joka oli kipeänä ajoksista jaloissa, käsissä ja polvissa, eräälle kalliolle, sieltä katsellakseen kanoottien lähtöä ja sama tunne saattoi Manwa Seran ja maan-asukkaatkin tulemaan sinne. Seuraten kallioista rantaa souti Stanley lahdesta ulos. Hänen edessään oli virta kaikkine kauhuineen. Kolme neljännes-peninkulmaa alempana vasemmalla puolella syöksi virta alaspäin, muodostaen ruskeista aalloista pitkiä jonoja. Kapeimmalla kohdalla laski se päävetensä alaspäin, vaan heitti ainakin kuudennen osan siitä oikealle. Tämä oikeanpuolinen vesijoukko virtaili Mowa-kallioiden teräviä paasia ja kärkiä vastaan; sitte heittäytyi se venhettä kohden. Täytyi nousta kallioille ja tarttua varppeihin. Vaan kallioilla ei monessakaan paikassa voinut seisoa, ja pitkien ja uutteroiden ponnistusten jälkeen päästä näiden terävien soppien ohi, täytyi vihdoin lakata yrittämästä toteuttaa tätä tuumaa ja koettaa airojen avulla kulkea virrassa eteenpäin. Vaikka kova virta syöksi Mowa-kallioita vastaan ja huuhteli niitä, niin joki kuitenkin luisui mahdottomien aaltojen läheisyyteen, jotka tulivat putouksesta, ja vaikka soutajat ponnistivat kaikki voimansa, pitääkseen venhettä kallioiden ja virran vasemmalle ryöppyävän juoksun välillä, niin huomattiin pian selvään, että se nähtävästi läheni jälkimäistä. Raju ajatus lensi Stanleyn aivoihin, että nimittäin olisi parempi seurata virtaa alaspäin, kuin raskaalla ja vuotavalla venheellä pyrkiä vastavirtaan. Tätä tarkoitusta varten käski hän soutamaan venhettä lähemmäksi syöksyvää päävirtaa, vaan huomasi ajoissa sen hulluudeksi, sillä jono pyörteitä liikkui alituisesti sillä juovalla, missä molemmat virrat vastaiseen suuntaan kulkivat toistensa ohitse. Alaspäin kulkeva virta kohosi harjun tavoin; sen keskellä pyöri taajaan laineita, jotka heittivät suuren vesijoukon sivuille. Tämä tapasi toisen samallaisen, jonka vastavirta heitti, ja kova taistelu syntyi. Kuohulaineet muodostivat ammottavia pyörteitä, joissa vesi kierteli suurella voimalla, kunnes syvyydet olivat täynnä, jolloin vesi kohosi korkeiden kukkuloiden tavoin. Tällainen näytelmä alkoi Stanleyn silmäin edessä. Eräs pyörre oli muutamaksi silmänräpäykseksi lakannut liikkumasta, ja sen sijaan kohosi nyt vuori, jonka mahdoton vesijoukko ja kauhea kohina saattoi jokaisen haluamaan päästä kauaksi tästä paikasta. Kun Stanley pelkäsi ettei voitaisi päästä pakoon, heitti hän saappaat, nutun ja vyön päältään ja viittaamalla käskettyään Uledia laskemaan tuulen puoleen, huusi hän venheen miehistölle, että se ponnistaisi viimeiset voimansa tahi valmistuisi kuolemaan.
Venhe kulki kuitenkin kohoilevan ja roiskivan veden mukana ja tuli siten vesivuoren alapuolelle, jonka äkillisessä laskeutumisessa suurin vaara oli tarjolla; se seisahtui kuitenkin ja pysähtyi tuhoatuottavan kuilun luo, joka oli syntynyt vuoren sijaan ja kauheasti ammotti venheen peräpuolella. Soudettiin epätoivon voimilla ja soutajat pitivät onnellisesti venheen kohdallaan, kunnes uusi mullistus syntyi, jonka loputtua se vihdoin pelastui.
Juuri kun Uledi yhdeksän miehen kanssa oli lähtemäisillään Mowasta uudella ja vankalla kanootilla tutkiakseen virtaa, ryömi Frank erääsen paikkaan lähellä jokea ja pyysi heitä pysähtymään ja ottamaan hänet mukaansa. Manwa Sera, joka johti kanootteja, nousi seisoalleen ja koetti saada häntä jäämään sinne, sillä virta oli vaarallinen; hän huusi heitä kuitenkin palaamaan, kärsimättömänä niinkuin sairas ainakin ja pakotti miehistön nostamaan hänet kanoottiin. Tämä, joka oli kevyt ja hyvin miehitetty, kulki helposti vastavirran läpi ja kiiti puolen tunnin kuluttua yli pienten koskien virtaa alas. Kun putousten kumina alkoi kuulua, tuli Uledi varovaiseksi, eikä tahtonut lähestyä, ennen kuin oli nähnyt ne; sitävarten kulki hän Frankin luvalla keskellä virtaa olevaa kalliojonoa pitkin, kunnes tultiin erääsen pieneen aivan putouksen yläpuolella olevaan lahdelmaan, jossa kanootti laskettiin rantaan. Uledi kapusi pian ylös ja jatkoi matkaansa kallioille saakka, jotka pistivät esiin putouksesta. Tässä voi hän yhdellä silmäyksellä nähdä vaaran kaikessa laajuudessaan. Muutaman minuutin kuluttua palasi hän Frankin luo, joka vielä istui kanootin pohjalla, kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
"Isäntä hyvä, on mahdotonta kulkea putousten yli; ei mikään kanootti tahi venhe voi tehdä sitä, hukkaan joutumatta".