— Jos vaan elän, niin olen ainakin jotain tekevä. Jos olen elossa sivuitse sen ajan, joka tarvitaan kaiken tämän tekemiseksi, tulee se myös kaikki tehdyksi.
Asia lykättiin kumminkin toistaiseksi, sillä amerikalaisen New York Herald lehden omistajalta, Gordon Bennetiltä, piti ensin kysyä asiasta. Se oli nimittäin hän, joka ennen oli omalla kustannuksellaan lähettänyt Stanleyn etsimään Livingstonea.
Seuraavan-sisältöinen sähkösanoma lähetettiin herra Bennetille: "Tahdotteko yhtyä Daily Telegraph'in kanssa lähettämään Stanleyn Afrikaan. jatkamaan Livingstonen löytöjä?" — ja kahdenkymmenenneljän tunnin päästä tuli Atlantin meren toiselta puolelta lyhyt vastaus: "Tahdon. Bennett."
Kaksi viikkoa oli määrätty, jolla aikaa piti ostaa veneet — yksi ruuhi, yksi pienempi ja yksi suurempi vene —, hankkia laiva ja miehistö, ostaa kivääriä, ampumisneuvoja, köysiä, satuloita, lääke- ja ruokatavaroita; hankkia kankaita lahjoiksi neekerienpäälliköille; ostaa tieteellisiä kaluja, kirjoitusaineita j.n.e. Suurempi vene oli Stanleyn oman keksinnön mukaan rakennettu. Se oli 40 jalkaa pitkä, 6 jalkaa leveä ja 36 tuumaa syvä, ja tehty 3/8 tuumaa vahvasta espanialaisesta seeteristä. Sen voi hajoittaa viiteen 8 jalan pituiseen kappaleesen. Että sitä helpommin voisi kantaa oli jokainen kappale vielä jaettu kahteen puoliskoon.
Muutamia nuoria ja reippaita englantilaisia soutajia, joiden taidot jokikulussa tulisivat olemaan erittäin hyödyllisiä, koetti Stanley saada mukaansa. Hänelle neuvottiin kahta rohkeaa ja seikkailuhaluista nuorta miestä, Francis John Pocock ja Edward Pocock, molemmat siivoja nuorukaisia, jotka hän ottikin palvelukseensa.
Sill'aikaa oli joukko hakemuksia päästä "uuden lähetystön" mukaan tullut sekä Daily Telegraph'ille että New York Heraldille, "kenraaleilta", "översteiltä", "kapteeneilta", "luutnanteilta", "merikadeteilta", "insinööreiltä", ravintolanomistajilta, käsityöläisiltä, viinureilta, kokeilta, rengeiltä, — väeltä joka kelpasi johonkin ja väeltä joka ei mihinkään kelvannut, — kaikki tunsivat he omien vakuutustensa mukaan Afrikan, kaikki olivat he hyvin tottuneita ilmanalaan, kaikki olivat varmoja siitä että tulisivat tekemään Stanleylle suurimpia palveluksia; teräväjärkisyydellään ja keksintökyvyllään olivat he suojelevat Stanleytä kaikenlaisista vastuksista, olivat nostavat hänen ylös ilmapalloissa tahi lentokoneissa, tekevät itsensä ja hänen näkymättömiksi salaisilla taidoillaan, tahi "magnetismin tieteen" avulla nukuttavansa villit, niin että kaikessa rauhassa ja levossa voitaisiin kulkea missä hyvänsä. Varma on, että jos Stanley olisi tahtonut, olisi hän saanut mukaansa 5,000 Englantilaista, 5,000 Amerikalaista, 2,000 Ranskalaista, 2,000 Saksalaista, 200 italialaista, 250 Sveitsiläistä, 200 Belgialaista, 20 Espanialaista ja 5 kreikkalaista eli yhteensä 15,500 henkilöä. Hän tyytyi kuitenkin vaan kolmeen, ottaen mukaansa edellä mainitut Francis John ja Edward Pocock'in sekä erään kolmannen nuoren miehen, Fredrik Barkerin.
Stanleyn pyrintö herätti vilkkainta osan-ottoa koko Englannissa. Niinpä sai hän ennen lähtöänsä vastaanottaa joukon lahjoja, niinkuin pullokoteloita, kelloja, hajuvesipulloja, piippuja, pistoolia, veitsiä, hammastikkuja, sikaria, pillerirasioita, raamattuja, rukouskirjoja, englanninkielisiä kirjoituksia kristillisyyden levittämistä varten villien sekaan, runokappaleita, silkkihuivia, kultasormuksia j.n.e. Eräs nainen antoi hänelle vielä komean "Castor" nimisen koirankin, eräs englantilainen upseri antoi hänelle toisen; itse osti hän yhden vainukoiran, yhden verikoiran ja yhden mäyräkoiran, jotka Pocock-veljekset ristivät Neroksi, Bulliksi ja Jack'iksi.
Sittenkuin Stanley oli saanut laivaan seuraajansa, veneet, koirat ja kaiken sen mitä muuten oli retkeä varten hankittuna, jätti hän 15 p. elokunta 1874 Englannin mennäkseen Sansibariin ja alkaakseen tutkimusmatkansa Afrikan itäisellä rannikolla.