— No, toverit! Sitä voi sanoa retkeksi joka kelpaa!
— Mutta massa, sanoi eräs Uledi niminen päällikkö, sittenkuin oli vähäsen rauhoitettu, vaatiihan tämä matka vuosia, — kuusi, yhdeksän tai kymmenen.
— Loruja, vastasi Stanley. Kuusi, yhdeksän tai kymmenen vuotta! Mitä te ajattelette? Arabialaiset tarvitsevat, se on kyllä totta, kolme vuotta keritäksensä Ujijiin, mutta muistakaa että minä olin ainoastaan kuusitoista kuukautta matkalla Sansibarista Ujijiin ja taas takaisin. Eikös niin ollut?
— Oli, oli! vastattiin.
— No niin, jatkoi Stanley. Vakuutan teille etten tule pysähtymään Afrikassa. Olen tullut tänne ainoastaan nähdäkseni näitä virtoja ja järviä ja nähtyäni ne, olen palaava jälleen kotiin.
— Niin, mutta tunnettehan sen vanhan, valkoisen miehen, Livingstonen, sanoi eräs päälliköistä, joka oli ollut tämän seuralaisena lähes kahdeksan vuotta; hänhän sanoi että hänhän tulisi olemaan poissa ainoastaan kaksi vuotta, mutta, kuten tiedätte, hän ei tullut koskaan takaisin, vaan kuoli sinne.
— Se on totta, sanoi Stanley. Mutta kun minä tein ensimmäisen matkani niin ripeästi, olisinko nyt hitaisempi? Olenko heikompi nyt kuin silloin? Silloin olin melkein lapsi, nyt olen mies. Ja kuka oli minulle tietä osoittamassa? Ujijiin mennessä oli minulla tien-osoittajia, mutta kuka sanoi minulle paluumatkalla mitä tietä meidän piti kulkea? Enkö se ollut minä itse tämän pienen kompassin avulla, joka kapine ei voinut valehdella kuten tienosoittajat?
— Kyllä, se on totta, massa, joka sana on totta, huusivat he.
— No niin, sanoi Stanley silloin, lopettakaamme showi ja erotkaamme. Huomenna teemme välipuheen konsulin edessä.
Sillä oli keskustelu lopussa kaikkien mielihyväksi.