Tuossa äänettömyydessä kuului lukossaan kiertyvän avaimen naksahdus kuin pistoolin laukaus. Toinen raskaan oven puoliskoista lennähti sisäänpäin. Vanginvartia, jäntevä ja mustanpuhuva mies, astui sisälle, sininen paita raollaan, paljastaen leveän, karvaisen rinnan, turkislakki lyhyeksi leikattua tukkaa peittämässä ja kellervä verikoira kintereillä. Hän astahti sivulle, leveälle tasanteelle portaiden yläpäähän, tehdäkseen tilaa reippaalle, nuorelle, tiiviiseen mustaan nuttuun ja pyöreään mustaan, edestä soljella ja sivulta kokardilla koristettuun hattuun puetulle herrasmiehelle. Tällä oli kädessään paperi, johon tuijottivat — mitkä säikähtyneinä, mitkä tylsinä, mitkä ylpeän välinpitämättöminä tai uhmaavan halveksivinakin — sinne eri osastoista tuon julistuksen sisältöä päivittäin kuulemaan koottujen satakunnan miehen ja naisen silmät. Sillä tämä solakka, nuori herrasmies, Robert Wolf, vallankumoustuomioistuimen kirjuri, oli yleisen syyttäjän apulainen. Hänen paperillaan oli luettelo, jonka valmistamisessa Fouquier-Tinville oli puuhaillut puoli yötä pienessä huoneessaan Caesarin tornissa — siinä oikeuspalatsin suojassa, jossa hän oleskeli, työskenteli ja nukkui ja josta hän ei koskaan lähtenyt, paitsi syödäkseen päivällistä ja suorittaakseen tuomioistuimen edessä virkansa kammottuja tehtäviä. Sillä hellittämättömän innokkaana tämä Fouquier-Tinville oli niin tunnollinen virkamies, että hän töissään kansakunnan puolesta ja velvollisuutensa täyttämisessä laiminlöi itsensä, terveytensä, vaimonsa ja lapsensa.
Kansalainen Wolf astui ripeästi lavan syrjälle, sijoittuen niin, että valo lankesi hänen paperiinsa, ja ryhtyi lukemaan niiden nimiä, jotka Fouquier-Tinville sinä aamuna haastoi oikeuden eteen. Se oli la fournée eli leipurin uunillinen, kuten sitä niiden päivien ivallisessa kielenkäytössä nimitettiin.
Valittuaan asentonsa kirjuri odotti, kunnes häntä seuranneet kolme miestä olivat seisahtuneet, joten näiden askelten kumea kolina permannolla ei häiritsisi hänen sanojensa kuulumista. Mutta eivätpä toiset senvuoksi pitäneet kiirettä. Kaksi heistä, keski-ikäisiä miehiä, molemmat mustiin puettuja, toinen kookas ja muhkea, toinen lyhyt ja kuihtunut, määräsi tahtinsa kunnioittavasti kolmannen mukaan, joka hiukan edellä astuen näkyi heitä johtavan.
Kolmas oli Chauvinière, Nivernaisin edusmies, pitkä, solakka, ei vielä kolmeakymmentä vuotta sivuuttanut mies, jonka muodossa ja ryhdissä oli jotakin tarmokasta siroutta ja puvussakin eräänlaista hienoutta. Hänellä oli yllään hopeanappinen ratsastakki leveine rinnuksineen, jonka takaliepeet ulottuivat melkein hänen polvenkorkuisten saappaittensa kantapäihin. Tahrattomat, paksut housut peittivät hänen pitkät, laihat reitensä niin tiukasti, että saattoi erottaa jokaisen lihaksen; ja moitteettoman puhdas valkoinen kaulaliina verhosi visusti hänen kaulansa leukaan asti. Hänellä oli kolmivärinen vyö, ja kolmivärinen kokardi somisti hänen harmaata hattuaan, joka oli eteenpäin kallellaan Henri IV:n aikaiseen malliin ja mustalla höyhentöyhdöllä koristettu. Näin tuli hänen virkansa ja vallankumousmielensä hyvin esille, ja jos kyltti joidenkuiden mielestä oli liian siro vilpittömälle miehelle, ei hän itse ollut siitä hämillään. Hänen ehdoton uskollisuutensa vallankumoukselle oli liian korkeassa kurssissa, se oli kyllin pätevästi todistettu, jotta mitkään hänen pukuunsa kohdistuvat letkaukset voisivat sitä horjuttaa, samalla kun hänen röyhkeytensä, rohkeutensa ja omavarmuutensa olivat haarniskana rahvaan arvostelua vastaan. Nämä ominaisuudet ilmenivät hänen ohuista, kelmeistä kasvoistaan, korkeavartisesta nenästä, ylöspäin kiertyvästä ylähuulesta ja kaartumattomien kulmien alta tuikkivien silmien läpitunkevasta valosta. Hänen ilmeessään oli jotakin rahvasmaista, jotakin sanoin kuvailematonta, mikä leimasi hänet puolittain herrasmieheksi, puolittain lakeijaksi, puolittain sudeksi, puolittain ketuksi.
Mukavan verkallisesti, välittämättä enempää odottavasta kirjurista kuin satalukuisen ihmisjoukon tuskallisesta jännityksestä Chauvinière valitsi itselleen edullisen paikan vähän matkan päässä Robert Wolfista ja laskeutui toiselle askelmalle, niin että hänen kahdelle mustapukuiselle toverilleen, jotka seisoivat aivan hänen takanaan, avautui esteetön näköala hänen päänsä yli.
Hänen terävät silmänsä tarkkasivat parveketta ja tungoksessa seisovia miehiä ja naisia, joista useimmat olivat, hiusjauheen puutetta lukuunottamatta, niin tarkan huolitellusti puetut kuin olisivat kokoontuneet ylhäisen henkilön aamuvastaanottoon. Tämä oli jokapäiväinen ihme, jonka Conciergerien vangit varsin niukoilla varoillaan saivat aikaan.
Edusmiehen ahnaat silmät tutkivat, kunnes ne vihdoin pysähtyivät mademoiselle de Montsorbieriin; tämä seisoi solakkana ja suorana tuolin vieressä, jolle hänen äitinsä oli vastikään lysähtänyt. Tyttö näytti uskomattoman pelottomalta ja päättäväiseltä; tuskinpa oli värikään hänen herttaisilta poskiltaan vaalentunut. Mutta siniharmaat silmät laajenivat hiukan ja välähtivät kohdatessaan edusmiehen sytyttävän katseen. Neitosen hento povi kuohahti huomattavasti ristiinvedetyn musliinihuivin alla ilmaisten äkillistä mielenliikutusta, johon ei edes luettelon esiintyminen voinut olla syynä.
Chauvinière kääntyi puolittain noihin takanaan seisoviin mustapukuisiin miehiin. Hän kuiskasi jotakin nöyrästi kallistettuun korvaan ja osoitti harkitusti hopeahelaisella kepillään — ainoalla aseella, joka hänellä oli. Kolme silmäparia seurasi hänen osoituksensa suuntaa, ja mademoiselle de Montsorbier jäykistyi tuon katsekimpun vaikutuksesta, jonka merkitykseen hänellä ei ollut mitään avainta, mutta jonka hän vaistomaisesti tunsi ennustavan kaikkea muuta kuin hyvää.
Sitten laskeutui viittaava keppi, ja nuo kolme miestä ottivat soveliaan asennon, kun Robert Wolf alkoi luetella tuomittujen nimiä. Hänen äänensä kaikui järkkymättömänä. Fouquier-Tinvillen tapaan hän oli vain osana suuressa vallankumouskoneistossa. Siinä, mitä hän teki, ei ollut mitään mieskohtaista vastuunalaisuutta, eikä ollut hänen asiansa heltyä tunteisiin ja liikutuksiin teoista, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän oli ääni vain, ei muuta: tuomioistuimen huutava ääni. Mutta virantoimituksessaan tottuneena hän vaikeni hetkiseksi joka nimen jälkeen, kunnes äänettömyys jälleen palaisi, jotta hänen kuulijakuntansa huomaisi seuraavan nimen niiden äännähdysten jälkeen, jotka seurasivat hänen jokaista lausettaan. Vastauksena jokaiseen haasteeseen oli milloin voihkaisu, milloin nimeltä mainitun henkilön hermostunut liikahdus, milloin säikähdyksen nyyhkytys, milloin nauru, joskus myöskin häikäilemätön vastaus ja silloin tällöin hysteerisen kauhun kiljahdus, joka pian vaimeni puistattavaksi itkuksi.
Ääni kaikui edelleen: