»Minä en voisi sitä sanoa saattamatta muita vaaraan.»
Edusmies nauroi. »Te saatatte koko Nivernaisin vaaraan, ennenkuin minä sallin teidän lähteä.» Hänen äänensä oli hurja, ärisevä, niinkuin ärisee koira, kun siltä yritetään riistää luu. Mutta melkein samassa hän hillitsi tuon liian paljastavan sävyn. Hänen äänensä oli tasainen jälleen. »Tarkoitan, ennenkuin sallin teidän sillä tavoin panna itsenne vaaroille alttiiksi. Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, kansalainen. Mutta minä en ole pannut vaaraan omaa kaulaani pelastaakseni teidän kaulanne giljotiinin kidasta, jotta te ihan vallattomasti heittäisitte lahjani hukkaan. En suinkaan. Minä takaan teidän turvallisuutenne, ennenkuin teistä eroan.» Hän istuutui vihdoin.
»Mutta sanoittehan Pariisissa…»
»Vähät siitä, mitä minä Pariisissa sanoin.» Hänen äänessään oli vihainen mörähdys. Siinä oli taaskin koiran ärähdys, kun siltä tahdotaan riistää luu, jolla se on aikonut herkutella. »Ajatelkaa vain, mitä minä olen täällä sanonut. Minä en eroa teistä, ennenkuin olen varma teidän turvallisuudestanne.»
Neitonen istui siinä katsellen häntä pöydän yli kauhu sydämessään ja silmät hiukan laajentuneina, kun ne kohtasivat miehen kytevän hehkun, havaitsivat punan hänen ulkonevilla poskipäillään ja vihaiset rypyt korkealla otsalla, jolle oli valahtanut suortuva hänen nihkeästä mustasta tukastaan ikäänkuin verhoksi.
Hän oli saanut vastauksen. Ainakin hänen jännityksensä, hänen epäilynsä ja kysymyksensä olivat nyt lopussa. Tuo mies oli sellainen susi kuin hän oli aluksi luullutkin, ja hän itse oli saalis, jota himoittiin. Mutta miksi, ihmetteli tyttö, vaanittiin häntä niin varovaisesti ja kärsivällisesti? Hän ei voinut käsittää tuon miehen hekumallista nirsoutta, joka teki hänelle vastenmieliseksi ajatuksen käyttää valtaansa ilman todellista valloitusta.
Säikähdyksestään tyttö ei sallinut Chauvinièren nähdä vilahdustakaan. Sen kaiken häneltä peitti jäykkä hämmästyksen tuijotus. Sitten hämmästys haihtui hymyn karkoittamana — suloisen ja lempeän hymyn, jollaista hän ei vielä koskaan ollut auttajalleen suonut. Neitonen käänsi silmänsä pois.
»Teidän ystävällisyytenne… teidän jalomielisyytenne tekee minut sanattomaksi. Minä olen purskahtamaisillani itkuun, kansalainen, kiitollisuuden kyyneliin. Ja kuitenkin…»
»Älkää lisätkö mitään», pyysi mies. Hänen äänensä kävi käheäksi. »Te saatte vielä oppia tuntemaan, kuinka syvä on se harras kiintymys, joka ei teitä palvellakseen mitään kaihtaisi, Cléonie.»
Toinen hänen pitkistä käsivarsistaan kurottui pöydän yli, ja hänen hieno kätensä puristi tytön kättä, joka oli lautasen vieressä. Hetkisen sitä siedettiin, vaikka tyttö inhosi sen kosketusta, hilliten puistatusta, joka voisi ilmaista hänen tunteensa, ja vihaten itseään sen kaksimielisyyden vuoksi, johon olosuhteet pakottivat hänen alistumaan. Sitten hän polttavassa häpeäntunnossa, jonka nostattaman punan mies käsitti ihan väärin, hymyillen melkein surkean kaihomielisesti, irroitti hiljaa kätensä ja nousi.