»Kansan asioissa.» Nuoren kirjurin ääni oli ankara ja käskevä.
Hän heilutti salkkuaan. »Minun on ratsastettava edusmiehen edellä
Neversiin. Kova kiire. Rientäkää tai muutoin saatte vastata
edusmies-kansalaiselle.»
Tallirenki ei kysellyt enempää. Satuloitiin nopeasti hevonen, ja sille nuori kirjuri nousi istumaan ottaen ryhdin, joka pikemminkin muistutti metsästäjästä kuin yksityissihteeristä, ja hävisi nelistävine ratsuineen yön pimentoon.
VIIDES LUKU
Vastikään noussut edusmies, joka oli tarkasti ajanut partansa ja pukeutunut huolitellen kuin ylimys, astui makuuhuoneiden välissä olevaan saliin ja tilasi ripeästi suklaata.
Odotellessaan hän asteli ikkunan luo ja katseli siellä alakuloisen maaliskuun aamun harmautta ja sateentihutusta. Sitten kuitenkin yleinen hiljaisuus herätti hänen huomionsa, niinkuin äkillinen ääni olisi saattanut sen herättää toisessa tilanteessa. Hän kallisti päätänsä ja kuunteli, oliko mademoiselle de Montsorbierin huoneessa mitään liikettä. Keskeytymätön äänettömyys herätti hänessä pahoja aavistuksia. Hän astui nopeasti ovelle ja napsautti siihen rystysillään. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän koetti ovenripaa. Se kääntyi, ja ovi lennähti sisäänpäin, paljastaen hänelle asumattoman huoneen. Hän astui kynnyksen yli ja katseli otsa rypyssä ympärilleen. Hän pani merkille vuoteen, joka oli käyttämätön, lukuunottamatta tytön ruumiin painamaa syvennystä, niin heikkoa, että se vihjaisi hänen levänneen siinä jo usea tunti sitten eikä silloinkaan kauan.
Hän kääntyi takaisin saliin, kasvot synkkinä ja nelikulmainen leuka eteenpäin työnnettynä. Hänen silmänsä etsivät sivupöytää, jolle hän muisti liian huolettomasti ja luottavaisesti jättäneensä salkkunsa. Kuten hän oli aavistellutkin, ei sitä siinä enää ollut. Vielä hetkiseksi hän jäi tarkastamaan, eikö sitä ollut muuallakaan. Sitten hän syöksyi kiroten päistikkaa huoneesta, törmäten palvelustyttöä vasten, joka oli tuomassa hänelle suklaata. Tytön kiljahdus ja särkyvien astioiden helinä seurasi häntä hänen harpatessaan portaita alas ja mylvimällä kutsuessaan majatalon isäntää. Säikähtyneenä edusmiehen rajusta saapumisesta ja myrskyisistä tiedusteluista, missä hänen kirjurinsa oli, joita hän korosti kauheilla uhkauksilla ja giljotiinista mainitsemalla kavalluksen tai karkaamisen varalta, isäntä vannoi tutisten vanhan järjestelmän Jumalan ja uudella kaudella hallitsevan järjen jumalattaren kautta, ettei hän tiennyt kerrassaan mitään kadonneesta henkilöstä ja nyt vasta ensi kertaa kuuli hänen poistumisestaan. Mutta lähettyvillä seisoskeleva tallirenki, joka kuuli tuon vihaisen kuulustelun, astui esille antamaan vastauksen, joka kykeni sammuttamaan Chauvinièren viimeisenkin toivonkipinän.
Edusmies-kansalainen tuijotti höpisevään tolvanaan niin hurjasti leimuavin silmin, että mies perääntyi säikähtyneenä.
»Ja sinä päästit hänet menemään?» ärjyi Chauvinière hammasta purren.
Hän hymyili kamalasti. »Sinä päästit hänet menemään sillä tavalla?»
»Kuinka minä saatoin tietää, että…»
»Kuinka sinä mitään tietäisit, elukka? Eikö sinulle, järjetön luontokappale, juolahtanut mieleesikään, ettei rehti mies hiivi pois keskiyöllä niinkuin varas?» Hän herjasi miespoloista rivoilla nimityksillä, iski häntä ylivuotavassa vimmassaan nyrkeillään, ja kun toinen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden nimessä pani vastalauseen sellaisen kohtelun johdosta, sai hän vielä navakampia nyrkiniskuja.