Chauvinière musersi heidät halveksumisellaan. »Naiset eivät riisuudu kuollakseen tienoheen, te pässinpäät! Jatkakaa etsintäänne. Se käy vaikeammaksi sentähden, että hän on vaihtanut pukua. Mutta jatkakaa sitä. Seuratkaa jokaisen muukalaisen jälkiä, josta kuulette. Sellaisia ei liiku huomaamattomasti maaseudulla. Osoittakaa intoanne!»
He palasivat etsintäänsä kohautellen olkapäitään, muristen ja uskoen toisilleen, että edusmies-kansalainen oli itsepintainen härkäpää, röyhkeä öykkäri, joka esiintyi ylimyksen elein ja saisi huonon lopun.
Päiviä lisättiin jo kulutettuihin, kunnes niistä kertyi viikko, jolla aikaa Chauvinière istui murjotellen Auringon majatalossa, tiuskien pahatuulisesti kaikille, jotka kävivät hänen puheillaan, eikä nähtävästi laisinkaan ajatellut niitä kansalliskonventilta saamiaan tehtäviä, joiden vuoksi hän oli Nivernaisin maakuntaan saapunut. Kun ylen uskalias Desjardins muistutti sitä hänelle, pauhasi hän ensin muistuttajalle ja vannoi sitten vahvasti uusien ja vanhojen jumalien kautta, että Nivernais saisi tuntea hänen läsnäolonsa. Tällä valalla hän palasi laiminlyötyihin velvollisuuksiinsa, hilliten hullaantumisensa ja turhan katumisen ja karkoittaen mademoiselle de Montsorbierin ainakin toistaiseksi mielestään.
Sen, mitä hän vihassaan oli luvannut, hän panikin täytäntöön. Sillä huhtikuulla värisytti Nivernaisia tämä edusmies, joka, mitä hän aikaisemmin muutoin lienee ollutkin, ei koskaan ollut julmuuksissaan esiintynyt hillittömänä, karkeana tai verenhimoisena. Kaupungista kaupunkiin hän kiiti, tuomarillisen toimensa kauheat täytäntöönpanovälineet mukanaan, ja toteutti armottomalla verenvuodatuksella järjen kultaisen aikakauden uusia oppeja.
Nivernaisissa oli kaikkialla vallankumousliike kulkenut hillityssä muodossa. Senpä vuoksi siellä olikin sitä enemmän työtä moiselle miehelle moisessa mielentilassa, ja sitä peloittavammalta se työ näytti sen asukkaista.
Huhtikuun loppupuolella hän kamalassa etenemisessään vihdoin saapui Poussignotin pieneen vuoristokaupunkiin. Jos uutinen hänen lähestymisestään oli sitä jo vapisuttanut, niin se tapa, kuinka hän sinne hyökkäsi, sai asukkaat peloissaan miltei lankeamaan maahan. Sotilaallinen kunniavartiosto saattoi matkavaunuja, joissa hän nojaili harmaassa takissaan, töyhtöhatussaan ja virkavyöhikössään. Vaunujen perässä seurasi rattaat, joilla kuljetettiin tulipunaisia palkkeja ja hirsiä giljotiinin kokoonpanemiseksi kauppatorille. Kaamealla kuormalla istui lihava, tylsäilmeinen, hidasliikkeinen mies, ulkonäöllään värisyttäen niitä, jotka arvasivat hänen virkansa. Hänen seurassaan oli yhtä lihava, sameasilmäinen, kampaamaton ja siistimätön nainen rattaita ajamassa.
Poussignotin vallankumouskomitea, joka vuosi sitten oli Neversistä saapuneiden ohjeiden mukaan asianomaisesti valittu, mutta jolle ei vielä koskaan ollut sattunut aihetta toimintaan, kutsuttiin kiireellisesti kokoon pienelle raatihuoneelle kauppatorin viereen, jolla rakennusmiehet jo puuhailivat mestauslavan pystyttämisessä. Kauhuissaan jupisten ihmiset odottivat tämän pelätyn konventista lähetetyn miehen tuloa, kun hän saapuisi ravistamaan uneliaan ja tähän asti tyytyväisen kaupunkikunnan hereille penseän vallankumouksellisesta raukeudestaan.
Hän odotutti heitä täyden tunnin nauttiessaan päivällistä, välittämättä ajasta, jonka hän täten huolettomasti heidän tähtensä kulutti. Hän saapui vihdoin, röyhkeänä ja ylimielisenä käytökseltään, röyhkeänä ja julman ivallisena puheissaan. Hän tapasi täällä Poussignotissa sellaisen asiaintilan, että se antoi yllin kyllin aihetta ilkkumiseen, mikä harvoin oli vierasta hänen vaistoilleen. Ranskan luhistuessa perikatoaan kohti sitä toisesta päästä toiseen järkyttävän vallankumouksen maanjäristyksen vaikutuksesta, näkyi aivan Ranskan sydämessä sijaitseva Poussignot nukkuneen ja uskomattomassa uneliaisuudessa jatkaneen inhoittavan vanhan järjestelmän aikaista rauhallista ja tasaista tahtia. Se oli niin uskomatonta, että Chauvinière hämmästymisensä ensimmäisestä tyrmistyksestä toivuttuaan purskahti sisäiseen nauruun — nauramaan nukkujaa ja sitä odottavaa heräämistä.
Monet puuhat, jotka kuluneella kuukaudella olivat askarruttaneet hänen aivojaan, olivat vähitellen himmentäneet mademoiselle de Montsorbierin muiston ja vaimentaneet hänen suuttumuksensa siitä tavasta, kuinka tämä oli tehnyt hänet uhrikseen. Samassa määrässä kuin tytön kuva oli himmentynyt, oli myöskin vähitellen haihtunut tuon muiston synnyttämä raivoisa mielenlaatu, jota hän oli purkanut kaikkia ja jokaista vastaan. Onneksi Poussignotille hän oli sinne ehtiessään alkanut inhota verenvuodatusta ja väsynyt hillittömään ajojahtiin etsiessään uhreja giljotiinin terälle. Tavallinen filosofinen mielenlaatu, josta hän salaa ylpeili, oli asteittain palaamassa. Hänen huumorintajuntansa alkoi jälleen päästä oikeuksiinsa. Poussignot palautti sen täydellisesti, vaikkei hän sallinut suunniltaan säikähdytetyn komitean, joka nyt kuunteli hänen intohimoista sanatulvaansa, nähdä siitä vilaustakaan. Syvällä, värähtävällä, purevimpaan ivansävyyn korostetulla äänellään hän löylytti tuota vallankumouskomiteaa, sättien sen jäseniä leväperäisyydestä ja uhkaillen heitä sillä tuomiolla, jota he niin vastahakoisesti olivat muille jakaneet, jollei hän vastedes näkisi heidän osoittavan suurempaa intoa vapauden pyhässä asiassa.
Pudisteltuaan heidät täydellisesti hereilleen heidän suopeudestaan, pidettyään heille saarnan yhdenvertaisuuden uudesta evankeliumista, jota hän havaitsi Poussignotin vuorilla vaillinaisesti ymmärrettävän, ja teroitettuaan heidän mieleensä, kuinka välttämätöntä oli perinjuurin kitkeä pois kaikki ne, jotka olivat kerettiläisiä, penseitä tai muutoin vaarallisia kunniakkaan uuden uskon leviämiselle, hän siirtyi ylimalkaisesta yksityiskohtaiseen.