»Kaikkea», vastasi varakreivi ja saattoi neitosen tuijottamaan melkein henkeään pidätellen, jonkin määrittelemättömän tunteen liikuttamana.
Varakreivi kääntyi äkkiä pois vieraastansa, asteli kirjahyllyseinälle ja takaisin jälleen, pysähtyen taaskin neitosen eteen, pää kumarassa.
»Voitaisiin arvella, etten ole löytänyt täältä muita kuin jonkun hätävaran. Se on minun suuri pelkoni. Tahdotteko uskoa minua, mademoiselle, jos vannon, etten lausu sanaakaan, joka ei ole totta? Minä olen mies, joka elää viimeisiä hetkiään. Ei minussa paljoa kuntoa liene, mutta valheellisuudella en ole itseäni ikinä tahrannut.»
»Niin minä teitä arvioisinkin, monsieur. Puhukaa siis vapaasti.»
Hän puhui, mutta ei vapaasti. Hän hapuili ja änkytti kömpelösti, mikä oli täysin vierasta hänelle, jonka lauseet tavallisesti olivat täsmälliset ja oppineesti punnitut.
»Älkää nähkö, mademoiselle, rukoilen, mitään… kunnioituksen puutetta sanoissani. Toisissa olosuhteissa… Mutta nyt aika kiirehtii. Minä olen mies, joka olen paljon elänyt yksinäni. Kirjani ja tilukseni ovat olleet ainoat harrastukseni ja pieni perheeni melkein ainoa seurani vuosikausiin. Tämä eristäytyminen maailmasta onkin tehnyt mahdolliseksi, että nyt vielä elän. Monet asiat, jotka kuuluvat minunsäätyisteni elämään, ovat menneet minulta ohi. Minä en ole niitä kaivannut, koska en ole niitä halunnut. Ei kukaan nainen… Pyydän, että uskotte minua… Ei kukaan nainen ole milloinkaan koskettanut elämääni. Ei tätä ennen.»
Mademoiselle de Montsorbier jäykistyi. Hän oli kovin kalpea, ja harmaa villamekko liikahteli hänen hentojen rintojensa kuohahtelusta. Varakreivi vaikeni siihen, ja hän, joka niin tyynesti oli katsellut kuolemaa, tarkkasi neitosta melkein pelokkaasti. Hän pani hermostuneesti kätensä ristiin ja havaitsi ne kosteiksi.
»Minä… minä olen tietysti lukenut runoilijoita. Mutta kuitenkaan en tiedä, kuinka nämä tunteet miehessä heräävät. Minä tiedän vain, että rakkaus on tullut minulle kuin salama siniseltä taivaalta. Sietäkää minua, mademoiselle, vaikka saatan teistä näyttää yltiöpäältä. Epäilkää mitä tahdotte, mutta älkää minun sanojeni totuutta ja vilpittömyyttäni.»
Taaskin hän vaikeni. Mutta tyttö ei vieläkään virkkanut mitään. Olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä oli suuremman pelon vallassa.
»Kun ensi kertaa näin teidät valossa eilen illalla, tuntui minusta… kuin olisi sieluni ponnahtanut syleilemään teidän sieluanne. Puhun ehkä karkeuksia. Minä en kykene esittämään sitä muulla tavalla. Mutta niin omaehtoista, niin… niin välttämätöntä se oli, että minusta on näyttänyt… Tämä ei ole pöyhkeilyä, mademoiselle. Se on kai vaistomaista. Minusta on tuntunut kuin jotakin molemminpuolista, vastavuoroista on täytynyt tapahtua. Minusta näytti mahdottomalta, että miehen sielu voisi… kokea niin paljon… tukemattomana. — Mademoiselle, minä häpeän typeriä sanojani. Ne eivät…»